Solarium aiheutti kauhunsekaisia tunteita

Näyttääkö houkuttelevalta "auringonottopaikalta"? Kuva: http://www.sxc.hu/photo/130701

Solariumlaitteet ovat rantautuneet Suomeen jo 80-luvulla. Silloin Helsingissä sijaitsi maailman toiseksi suurin solariumkeskus ja solariumlaitteiden povattiin leviävän 15 vuoden sisällä ihmisten olohuoneisiin ja työpaikkojen taukotiloihin. Tsekatkaa ihmeessä Arvi Lindin juontama uutispätkä solariumista vuodelta 1985. Siellä ollaan kauhuissaan, että mihin tämä ilmiö oikein johtaa.

Ehkä jonkun olohuoneessa on joskus ollutkin solariumlaite, mutta mielestäni ilmiö on jo hieman pasé. Olen kuullut, että ainakin muutama kotipaikkakuntani kuntosali on luopumassa kokonaan solariumlaitteista vähäisen käytön vuoksi. Päätin kuitenkin ottaa selvää, miltä tuntuu maata putkenmallisen vekottimen sisällä ja kuvitella ottavansa aurinkoa. Ajatus puistatti minua.

Solariumin terveys- ja haittavaikutuksista löytää internetistä tietoa mielinmäärin. Jos haluaa uskoa solariumin parantavan terveyttä, uskomukselle saa tukea esimerkiksi Solarium.fi -sivulta. Sivustolla väitetään, että valtaosa solariumin käyttäjistä ei käytä laitetta hankkiakseen hyvän rusketuksen, vaan taivoitteena on energisyyden ja mielihyvän tunne, pirteys sekä solariumin yleishoitava vaikutus rasvaiselle, ärtyneelle ja akneiholle. Eräs englanninkielinen sivusto taas jakaa tutkimustietoa, että solariumin käyttö alle 30-vuotiaana lisää ihosyövän riskiä 75 prosentilla. Mihin sitä nyt sitten uskoisi?

Luotettavana tietolähteenä pidän kuitenkin säteilyturvakeskuksen sivuja. Siellä
kerrotaan solariumissa käytettävän ultraviolettisäteilyn olevan iholle vaarallista ja sitä suositellaan välttävän. Solariumiin ei tule mennä alle 18-vuotiaana, herkän ihon omaavana tai jos on viettänyt aikaa auringossa kyseisenä päivänä. Käynnit tulee rajoittaa kymmeneen kertaan vuodessa.

Ehkä minä en yhteen kertaan kuole. Suuntasin siis kuntosalille, josta olin aiemmin kysellyt solariumin käyttömahdollisuutta. Säteilyturvakeskus suosittelee ensikertalaiselle viiden minuutin käyntiä, kun taas laitevalmistajan suositus on 15 minuuttia. Valitsin kultaisen keskitien, ja syötin automaattiin 4 euroa, joka riitti kymmeneen minuuttiin. Solariumkäyntini aikana koin melkoisen tunteiden kirjon:

• Tyhmyys: Jo ennen kuntosalille pääsyä pidin itseäni tyhmänä. Menenkö todella vapaaehtoisesti makaamaan suljettuun koppiin vain saadakseni ruskeamman ihon? Hoin päässäni, että teen tämän blogin takia, enkä oikeasti ole näin pinnallinen.
• Häpeä: Saavuin salille, en suinkaan lenkkarit, vaan bikinit kassissa! Koitin hipsiä solariumhuoneen ovelle kenenkään huomaamatta, en halunnut ihmisten näkevän, että tulin paikalle vain hakeakseni rusketusta.
• Tyhmyys: Syötettyäni kolikot automaattiin, tunsin oloni uudestaan tyhmäksi. Laite sanoi käynnistyvänsä kahden minuutin kuluttua, joten makoilin yksin pimeässä putkessa silmäsuojat silmillä ja odotin. Kuinka järkeväksi ihminen voi siinä itsensä tuntea?
• Pelko: Yhtäkkiä kone pamahti päälle, tuli valoisaa, vaikka silmäni oli suojattu ja alkoi hillitön hurina. Laite narisi epämääräisesti. Ujutin toisen käteni kannen ja pohjan väliin, jottei laite vain jäisi jumiin. En ehkä hengittänyt ensimmäiseen minuuttiin.
• Pakokauhu: Mitä jos tämä ei lopukaan? Mitä jos en saa kantta auki? Kuuleeko kukaan, jos huudan apua? 10 minuuttia tuntui todella pitkältä ajalta...
• Helpotus: Ultaviolettilamput sammuivat ja tuli taas pimeää. Työnsin yllättävän painavan kannen auki ja pomppasin seisomaan. Tuulettimista johtuva hurina jatkui yhä. En jäänyt jumiin, en kuollut, enkä edes palanut. Huh.

Käynnin jälkeen havaitsin ihonvärissäni hienoisen sävyeron. Jotain siis tapahtui. Vaikka pakokauhu ja pelon tunne eivät tuon värin arvoisia olleetkaan. 

Seuraavaksi Jenni etsii Helsingistä perinteisen bingohallin ja kokeilee onneaan. Toivotaan, että käy parempi tuuri kuin lotossa.

Sushi tuntuu epämukavalta suussa

Tilasimme sushi-lajitelman nigiri- ja maki-susheja.

Olen aina ollut epäileväinen tuntemattomien ruokien suhteen. Lähiaikoina olen onnistunut laajentamaan ruokareviiriäni kunnioitettavasti. Syön nykyään sujuvasti soijaa, tofua, keitettyjä kasviksia ja useita eri kalalajeja. Jossain menee kuitenkin raja, esimerkiksi herkkusieniin ja oliiveihin en enää koske! 

Koska ruoka on (yleensä) hyvää ja syöminen on kivaa, päätin uskaltautua ystävieni kanssa sushi-lounaalle. Olen kerran ulkomailla illastanut sushi-buffetissa, mutta ateriani rajoittui tuolloin pitkälti riisiin. Kaikki muu näytti niin epämääräiseltä. Kasasin tuolloin lautaselleni muutamia sushi-knöllejä, mutta kaivoin niiden sisältä vain riisit ja jätin muun syömättä. Joskus kyllä heittäydyn, mutta tuolloin ei ollut vielä raa'an kalan aika. Nyt uusi yritys.

Sushi on japanilaista perinneruokaa, jossa riisiin yhdistetään täytteeksi tai päällysteeksi kalaa, äyriäisiä, kasviksia tai kananmunaa. Sushin suosio on viime vuosina kasvanut Suomessa hurjasti. Helsingistä tuntuu löytyvän joka kulman takaa sushi-ravintola. Eniron ja Fonectan yrityshauilla hakusana sushi tuottaa 18 tulosta, ja todellisuudessa ravintoloita on varmasti enemmän.

Jenni, jolle sushi on ennemminkin intohimo kuin pelkkä ruoka, suositteli ekakertalaisille Punavuoressa sijaitsevaa Sushibaria. Meistä kukaan ei ollut aiemmin käynyt sushi-ravintolassa, joten enempää vaihtoehtoja tutkimatta tyydyimme suositeltuun. Ovella ystäväni kuiskasi toiselle "Onneksi henkilökunta näyttää suomalaiselta, niin niiltä voi kysyä neuvoa." Näytimme varmasti siltä kuin olisimme tulleet väärään paikkaan.

Olin tutustunut paikan ruokalistaan etukäteen ja asiantuntevana kerroin ystävilleni, mitä kaikkea on tarjolla. Tarjoilijan saapuessa päädyimme kuitenkin pyytämään apua, sillä vaihtoehtoja oli liikaa ja halusimme asiantuntijan mielipiteen, mitä ensikertalaisten kannattaisi syödä. Tilasimme yhdessä 15 palan lajitelman, jotta saisimme hyvän tuntuman useisiin eri makuihin.

Tunnetuimmat sushilajit ovat maki ja nigiri, joita meidänkin annos sisälsi. Maki on merilevän sisälle käärittyä riisiä ja lisuketta. Nigirissä taas lisuke on aseteltu riisipallon päälle. Sushi tarjoiltiin soijan ja wasabin kanssa. Hetken odoteltuamme saimme annoksen pöytään. Annoksestamme löytyi simpukkaa, lohta, tonnikalaa, jättikatkaravun pystöä, siikaa, tofua ja kurkkua. Ei paha! Ennakkoluulottomasti tartuimme syömäpuikkoihin.

Ennen ensimmäistä sushipalaa ilme oli toiveikas. Sushipala suussa toivo oli menetetty.

Aloitin suht turvallisella valinnalla, riisiä käärittynä tofuun. Jouduin ikäväkseni saman tien toteamaan, etten turhaan ole vältellyt sushia. Pelkäsinkin, etten voi sietää sushin koostumusta suussa. Sama homma kuin herkkusienten kanssa: ei maistu juuri miltään, mutta pureskelu tuntuu niljakkaalta. En toki voi ensimmäisen palan jälkeen yleistää kokemustani kaikkiin susheihin, joten jatkoin taistelua.

Jättikatkaravun pyrstö ja kasvistäytteiset makit upposivat melkein ongelmitta, vaikka niissäkin koostumus tökki. En osaa sanoa miksi, sillä sushit ovat koostumukseltaan keskenään erilaisia. Eikä minulla ole mitään riisiä vastaan. Joku siinä ei vain toiminut. Raa'an tonnikalan kohdalla tuli stoppi. Maistoin kuitenkin!

Ystävilleni sushit upposivat huomattavasti helpommin, vaikka eivät hekään ruokailusta silminnähden nauttineet. Syötyämme tarjoilija kysyi, maistuiko? Repesimme nauramaan ja yritimme kohteliaasti kuvailla fiiliksiämme sushista. Tarjoilijan mukaan sushi ei vain miellytä kaikkia. Oma vinkkini on, että jos nautit herkkusienistä, pidät varmaan sushistakin. Ystäväni eivät täysin tyrmänneet sushia, mutta itselleni tämä oli varmasti ja ehdottomasti ensimmäinen ja viimeinen kerta. Ellen sitten iän myötä kasva sivistyneeksi kulinaristiksi.

Suuhun jäi mieto, mutta hieman omituinen maku ja masuun jäi nälkä.

Seuraavaksi Jenni virittäytyy vapun viettoon ja valmistaa ämpärillisen maukasta kiljua. 

Seksikauppa ujostutti

Minä ja Itiksen Hot Lips

Olipas jännittävää! Siis visiitti seksikaupassa sekä omien fiilisten tutkiskelu, kun joutuu astumaan omalta mukavuusalueelta täysin tuntemattomaan maailmaan. Ajattelin seksikaupassa vierailun olevan hauska ja aika helppo eka kerta. Mutta kun päivä lähestyi, aloin jännittää ihan kauheasti. Olin nimittäin päättänyt, että tämä eka kerta on koettava yksin, sillä onhan se aivan eri asia mennä pornokauppaan kaverin kanssa hihittämään kuin astella sinne yksin omana itsenään.

Tiesittekö muuten, että ensimmäiset dildot tehtiin luusta, puusta tai nahasta jo 700 vuotta sitten? Vibraattorit taas tulivat runsas sata vuotta sitten ja Hesarin artikkelista saa hyvän käsityksen siitä, kuinka häveliästä seksivälineiden käyttö oli. Sinkkuelämää -sarjan myötä seksilelut ovat ainakin nuoremmalle sukupolvelle täysin arkipäivää.

Minulla oli ennakkokäsitys siitä, minkälaista seksikaupassa on. On lehtiä, leffoja, leluja ja asuja. Yritin kysyä vinkkejä kavereilta, minne kannattaisi mennä, jos ei halua päätyä pieneen, hämyiseen ja likaiseen putiikkiin. Kaverit kehottivat kiertämään Kallion kaukaa mutta muita vinkkejä ei tippunut. Päädyin lopulta Itäkeskuksessa olevaan Hot Lipsiin, koska liikkeen tunnuslause valoisa ja avara yli 400 neliöinen erotiikan megamarket ei kuulostanut pelottavalta.

Kohtasin ensimmäisen haasteen heti Itäkeskukseen päästyäni. Kauppa ei ollut siellä, missä luulin sen olevan, enkä kehdannut kysyä ihmisiltä, missä päin mahtaa olla Hot Lips -liike. Niinpä sitten harhailin kaduilla ympäriinsä melkein puoli tuntia, ennen kuin liike tuli vastaan. Liikkeeseen ei päässyt tirkistelemään mistään sisään, sillä ikkunat ja ovi oli verhottu mustalla teipillä. Tartuin rohkeasti K-18-kyltillä varustettuun oveen ja astuin sisään. Huikkasin heit kassalla istuvalle mustahuppariselle pojalle ja pujahdin äkkiä turvallisen näköisen hyllyn väliin. 


Hyllyllä oli pitkä rivi erilaisia liukuvoiteta, nappasin yhden niistä käteeni ja esitin lukevani sen etikettiä. Todellisuudessa suunnittelin jo pakoa kaupasta, sillä olin todella hermostunut. En alunperinkään tiennyt, mitä haluan ostaa ja nyt olin ihan hädissäni, kun mieleni ei tehnyt ostaa mitään. Kaupassa ei ollut muita asiakkaita ja olin varma, että myyjä ajatteli, että tuo tyttö on kyllä eksynyt väärään paikkaan.


Kun nappasin puhelimellani valokuvan, puhelimeni piti äänen, mikä kuulosti siinä tilanteessa todella kovalta takana pauhaavasta radiosta huolimatta. Naamani oli kuumotuksesta päätellen kirkkaan punainen ja olin varma, että myyjä piti minua täysin hulluna. Kuka oikeasti tulee seksikauppaan kuvaamaan liukastepulloja?

Hot Lipsin hylly salakuvattuna

Vilkaisin purkkien välistä kassalle ja rauhotuin, kun huomasin, että mies tuijottaa tiukasti tietokoneen ruutua. Päätin lopettaa kuvaamisen ja siirtyä seksileluhyllylle. Yritin rauhoittua ja tutkiskelin paketteja aivan kuin kuka tahansa vakkarikävijä. En todellakaan tiennyt, mihin kaikkia niitä vempaimia käytetään, enkä oikeastaan halunnutkaan tietää. Kolusin vielä asustehyllyn läpi, josta löytyi pieniä vaatteita joka lähtöön. Hoitsu, kissanainen ja koulutyttö saivat jäädä tällä kertaa hyllyyn.

Täytyy myöntää, että olin aika pelkuri, sillä jätin kokonaan tekovagina/pumpattavanukke-, leffa- ja lehtiosastot väliin. Mutta ehkä tämä sallitaan ekakertalaiselta. Huikkasin myyjälle kiitti hei ja lähdin helpottuneena ulos liikkeestä. Jälkeenpäin naurattaa panikoimiseni myyjän suhteen. Uskon, ettei myyjää oikeasti tippaakaan kiinnostanut, millä osastolla kaupassa seikkailin. 

Ei seksikaupassa ostoksilla käymistä tarvitse muutenkaan nolostella. En usko, että olisin itsekään jännittänyt yhtään, jos olisin oikeasti tiennyt, mitä haluan ostaa. Nyt lähinnä pyörin päättömänä hyllyjen välissä ja mietin, onko minun pakko ostaa jotain, kun tänne olen tullutkin. Mieluiten tekisin ostokseni rauhassa kotona nettikaupasta. Netti onkin perinteisen pornokaupan pahin vihollinen. Tosin tätänykyä lähes poikkeuksetta jokaiselta liikkeeltä löytyy oma nettikauppa. Tarkkojen tuoteselosteiden ja nettikeskustelujen perusteella tuotteiden vertaileminen on netissä paljon helpompaa. Ja kun tuotteet toimitetaan kotiovelle huomaamattomassa paketissa, ei nolostelullekaan ole aihetta. Tosin monelle meistä riittää ihan ruokakaupan tai apteekin seksivälinetarjonta. 

Käteen jäi hieman hämmentynyt, toisaalta helpottunut ja kuitenkin huvittunut fiilis. Luulen, että tämä eka kerta jäi viimeiseksi. Ei ollut mun juttu.

Seuraavaksi Tiina hyppää tuntemattomien makujen maailmaan ja uskaltautuu maistamaan paljon hehkutettua trendiruokaa, sushia.

Kaupunkilainen ei ymmärrä traktorilla ajon viehätystä

Ajoasento näyttää melkoisen ergonomiselta, etten sanoisi.

Olen kuullut juttua, että maaseudulla traktorilla paikasta toiseen ajelu on aivan normaalia. Esimekiksi Pohjanmaalla näillä kulkupeleillä matkustetaan ketterästi kouluun ja ajetaan traktorirallia iltaisin kylillä. Nivalassa tilanne äityi viime vuonna siihen, että traktorilla ajo kouluun kiellettiin vaaratilanteiden välttämiseksi. Traktorikortin voi suorittaa 15-vuotiaana mopokortin yhteydessä vastaamalla traktorin ajoon liittyviin teoriakysymyksiin.

Lähdin kokeilemaan, kuinka hyvin B-luokan ajokortin hallitsijalta sujuu traktorilla huristelu liikenteessä. Traktorin rattiin pääsy osoittautui helpoksi, sillä työpaikaltani löytyy pari traktoria. Kysäisin pomoltani mahdollisuutta lähteä pienelle ajelulle ja hän luovutti ajoneuvon minulle sen enempää kyselemättä. Pomollani on selvästi suurempi luotto ajotaitoihini kuin minulla itselläni! Kulkupelikseni sain Valtra-merkkisen 7000 kiloisen Valmetin. Työkaverini opasti, mitä mistäkin vivusta ja napista tapahtuu ja kuinka vauhtia säädellään.

Nappuloita, nippeleitä ja vipuja oli niin paljon, että mietin, voiko niiden kaikkien tarkoitusta muistaa vauhdissa. Ratin vierestä löytyi samat toiminnot, kuin henkilöautostakin: vilkku, töötti, tuulilasin pyyhkijät ja nappula, josta ajovalot saa päälle. Lisää nappuloita oli penkin vieressä ja niskan takana. Lattiasta kohosi kolme vaihdekeppiä. Yhdellä määritellään, liikutaanko eteen vai taakse ja toisesta valitaan hidas, keskinopea tai nopea vauhti. Viimeinen keppi on kuin henkilöauton vaihdekeppi, tosin vain neljällä vaihteella. Nopealla laskutoimituksella sekä eteen että taakse voi liikkua kahtatoista eri vauhtia!

Traktorin kopissa on vipuja ja nappuloita joka lähtöön.

Hermoilustani huolimatta opin käyttämään ajopeliä nopeasti. Pienen harjoittelun jälkeen oli aika siirtyä liikenteeseen, joten radio pauhaamaan, varoitusvalo päälle ja menoksi! Vaihdekepit ja polkimet tottelivat huomattavasti kömpelömmin kuin henkilöautoissa. Polkimilla oli liian vähän tilaa, sillä meinasin useampaan otteeseen sössiä, kun kenkä jäi jumiin kytkimen päälle. Työkaverini istui kyydissä, sillä hoidimme samalla pienen työkeikan. Matkaa tälle reissulle tuli rapiat kilometri suuntaansa. Lisähaastetta ekakertalaiselle toi viisimetrinen perävaunu!

Ajo sujui yllättävän hyvin. Suurimmalla vaihteella nopeuteni nousi 35 kilometriin tunnissa. Olisin luultavasti päässyt hieman kovempaakin, mutta en uskaltanut ruveta hurjastelemaan. Mateluvauhdilta se kyllä tuntui. Työkaverini huomautti, että voisin halutessani väistää takaa tulevia tien sivuun. Annoin kuitenkin autojen körötellä perässäni, sillä matka ei ollut järin pitkä. Liikennevaloihin piti hidastaa tarpeeksi ajoissa, ettei järkäle valunut keskelle risteystä. Jarrutkaan eivät kuulemma olleet ihan tuliterässä kunnossa.
 

Edessä on tyhjää, mutta taakse kerääntyi lyhyt jono.

Ei se niin vaikeaa ollut kuin olin kuvitellut. Kokeiltuani väittäisin kyllä, että traktorilla ajo on haastavampaa kuin autolla. Siksi olenkin hämilläni, että traktorilla pääsevät hurjastelemaan 15-vuotiaat nuorukaiset. Ehkä kulkuneuvon nopeus ratkaisee sen, että traktorionnettomuuksista saa lukea uutisissa harvemmin kuin nuorten auto-onnettomuuksista.

En tiedä, mikä nuoria maaseutulaisia traktoreissa viehättää. Olen viettänyt nuoruuteni pääkaupunkiseudun kupeessa, joten en ole törmännyt tähän kuulemaani traktori-ilmiöön. Eikö muka mopolla tai polkupyörällä voisi helpommin siirtyä paikasta toiseen? Ehkä kyse on vain imagosta: mitä suurempi menopeli, sitä kovempi jätkä? No, en tuntenut oloani kovin cooliksi traktorilla körötellessäni. Ehkä kaupunkilaisen ei kuulukaan ymmärtää.

Seuraavaksi Jenni rohkaisee itsensä ja astelee ekaa kertaa ikinä erotiikkaliikkeen ovesta sisään pumpattavien barbaroiden maailmaan. 

Kallion korttelisauna ei jättänyt kylmäksi

Suomi on saunojen luvattu maa. Erilaisia saunoja on lähes yhtä monta kuin saunojiakin. Pihasauna, rantasauna, savusauna, taloyhtiön sauna, kerrostaloasunnon sauna ja uimahallin sauna. Suomalaisia saunoja kaikki, mutta niin erilaisia. Kaikki edellä mainitut olen kokenut, mutta yksi saunatyyppi uupuu. Nimittäin helsinkiläinen korttelisauna.

Korttelisaunalla tarkoitetaan kaupunkialueella sijaitsevaa yleensä kerrostalon pohjakerrokseen tai siipirakennukseen rakennettua yleistä saunaa. Kaupungistumisen myötä 1800-luvun lopulla korttelisaunat yleistyivät ja korvasivat tonttikohtaiset pihasaunat. Lisääntynyt kaupunkilaisväestö asui ahtaasti pienissä alivuokrahuoneistoissa, joista vain harvoissa oli omat peseytymistilat. Yleiset saunat olivat tähän aikaan työläisväestölle välttämättömiä. Korttelisaunat ovat nykyään harvassa. Kerrostalon omat taloyhtiöiden saunat ja asuntojen omat saunat ovat tulleet tilalle.

Viime tiistaina oli minun aikani lähteä kokeilemaan korttelisaunan löylyjä. Valitsin saunaksi sen aidon oikean, eli Helsingin ainoan puulämmitteisen, Kalliossa sijaitsevan Kotiharjun saunan. Sauna on rakennettu vuonna 1928. Kotiharjun saunalle ei ole vaikea löytää. Saunan edustalla kirkkaan punaisen Sauna-kyltin alla palloilee lähes poikkeuksetta pelkkiin pyyhkeisiin verhoutuneita miehiä. Minä ja ystäväni raivasimme tien ravunpunaisten saunojien välistä saunalle.

Pukuhuoneessa oli mökkitunnelmaa

Alakerrassa olevassa miesten pukuhuoneessa kävi kuhina. Maksoimme vastaanottotiskin miehelle sisäänpääsymaksun: 7,5 euroa opiskelijalta ja 10 aikuiselta, ja suuntasimme portaita ylös naisten puolelle. Pukuhuoneessa oli mukava tunnelma. Vanhat puiset pukukopit ja kaksi pitkää puista ruokapöytää penkkeineen toivat mieleen mummon kesämökin. Nurkassa seisoi kirjahylly. Sisustuselementteinä toimivat räsymatot, vanhat posliiniesineet ja ristipistotaulut. Saunaan kuljettiin avaran pesutilan kautta. Uudenkarheiden kaakeleiden ja suihkujen jälkeen sauna suorastaan säikäytti. Heti ensimmäisenä vastassa oli kolmimetrinen järeä kiuas, jossa kiviä on 1500 kilon ja rautaa 800 kilon edestä. Metrin mittaiset halot nojailivat seinään kiukaan vieressä. Niitä kuluu kiukaan lämmitykseen päivittäin motin verran.

Saunan lauteet sopivat kiukaan massiiviseen tyyliin. Valtavat betonista valetut portaat jatkuivat katon rajaan asti. Naisporukka oli asettautunut lauteiden puoliväliin. Lämpö nousi korvia polttavaksi ylimmillä lauteilla, joten jäimme suosiolla hieman alemmas. Olin odottanut saunassa olevan enemmän vanhemman väen saunojia, sellaisia kovan luokan mummoja, jotka eivät kavahda suurempiakaan löylyjä. Saattaa olla, että tiistai ei ole muutenkaan mikään viikon suosituin saunapäivä. 


Saunassa oli meidän lisäksemme vain kaksi thaimaalaista naista, kolme suomalaista ja yksi metrin mittainen kiukkuinen mummo. Mitään saunatarinoita ei lauteilla harmiksemme kuulunut. Saunassa oli oikeastaan yllättävän hiljaista. Puut eivät palaneet eikä löylyä tarvinnut heittää. Hienointa oli kuvitella, että näillä samoilla lauteilla ovat istuneet naiset jopa 80 vuotta sitten.

Mekin kävimme rohkeina tyttöinä vilvoittelemassa kadulla.

Muilla saunojilla oli omat saunaoluet mukana ja lisää sai alakerran kylmäkaapista. Myös vihtoja oli myytävänä. Minulle ei tullut mieleenikään, että yleisessä saunassa saisi juoda alkoholia. Kaikki alkoholihan on kiellettyä melkein missä tahansa yleisessä tilassa. Tässä vanhan luokan saunassa tuntui kuitenkin vallitsevan omat säännöt. Vanhan perinteen mukaan Kotiharjun saunassa on oma pesijä. Kun tulimme takaisin pesuhuoneen puolelle, joukon vanhin saunoja oli asettunut makaamaan pesupaikalle ja pesijä suihkutteli tätä vedellä. Aivan kuin Hyvissä herroissa!

Saunan vieraskirjassa oli hauskoja raapustuksia. Mekin laitoimme omamme.

Saunan jälkeen paluu arkiseen kotiin tuntui kummalliselta. Ihan kuin olisi harpannut useammankin vuosikymmenen. Täydellisen rentoutunut olo ja vanhan ajan tunnelma olivat tehneet vaikutuksen. Haluan pian uudestaan!

Käteen jäi kaksi löylyn lyömää tyttöä yhtä kokemusta rikkaampina. Todellakin sellainen kokemus, mitä ei voi ymmärtää ennen kuin sen kokee itse.

Seuraavaksi Tiina virittäytyy maalaistunnelmaan ja lähtee testaamaan traktorilla huristelua.

Raamatun tarinoiden värittämä terapiaistunto

http://www.catholichomeandgarden.com/confession.htm

Minua jännitti ihan vietävästi. Olin menossa tunnustamaan syntejäni päivystävälle papille. En oikein tiennyt mitä odottaa. Ainoa kuvani ripittäytymisestä on elokuvien luoma maailma, jossa istutaan kopissa ja tunnustetaan kasvottomana syntejä seinän takana kuuntelevalle papille. Jotenkin minua pelotti mennä puhumaan itsestäni tuntemattomalle ihmiselle. Miten se saikin oloni niin sekavaksi?

Keravan seurakuntakeskuksen ovella tapasin Pertin, päivystävän papin, jonka kanssa olin sopinut tapaamisen edellispäivänä puhelimitse. Pertti näytti sympaattiselta. Hän oli ehkä kuusissakymmenissä, hänellä oli päällään farkut, sininen villapaita ja silmälasit ja hän tervehti minua hymyillen. Hän oli huomattavasti rennompi kuin mitä odotin. Jännitykseni helpotti hieman.

Kävelimme yläkertaan jonkinlaiseen kokoushuoneeseen, jossa oli pöytiä, nojatuolia ja pitkä sohva. Sain istua minne tahdoin, joten rojahdin muka luontevasti sohvalle. Siitä se sitten alkoi, puolentoistatunnin terapiaistunto!

Aluksi istuimme hetken hiljaa. Sitten kerroin, etten oikeastaan usko Jumalaan, mutta uskon varmaan johonkin, en vain tiedä mihin. Kysyin myös lupaa kirjoittaa tapaamisesta blogiin, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Hän painotti, että kaikki, mistä keskustelemme, jää meidän väliseksi. Juttelimme hetken niitä näitä, lähinnä elämästäni.

Pian oli aika tunnustaa syntini. Kerroin Pertille jotain, josta en ole muille puhunut. Olin päässyt takaisin jännitykseni huipulle ja hermostuneena hipelöin ranteessani olevia ponnareita. Pertti suhtautui syntiini ymmärtäväisesti. Hän vertasi käytöstäni opetuslasten käyttäytymiseen ja selitti tekojani Raamatun tarinoiden avulla. Olin hämilläni siitä, kuinka helposti hän yhdisti Raamatun aikaiset tapahtumat nykyihmisten käyttäytymiseen.

Keskustelimme tekemästäni synnistä ja kaikesta siihen liittyvästä pitkän tovin. Keskustelumme ajautui pikkuhiljaa aivan toisaalle ja ehdin melkein unohtaa olevani ripittäytymässä. Tosin kaiken elämässäni tapahtuneen vertaaminen Raamatun tarinoihin muistutti minua jatkuvasti siitä, että keskustelen papin kanssa.

Evankelis-luterilaiseen rippiin kuuluu synnintunnustus ja synninpäästö. Luterilaisessa kirkossa rippi ei ole sakramentti, toisin kuin katolisessa tai ortodoksisessa kirkossa. Pertti kysyi minulta, haluanko siirtyä kappeliin suorittamaan varsinaisen ripittäytymisen. Paikalla ei Pertin mukaan ole käytännössä väliä, joten jäimme kokoushuoneeseen. Olisin saanut itse omin sanoin kertoa synnintunnustukseni, mutta annoin Pertin tehdä sen puolestani. Jätimme väliin virsien veisaamisen, se ei kuulemma ollut välttämätöntä.

Käytännössä ripittäytyminen tapahtui niin, että Pertti lausui syntini, jonka jälkeen rukoilimme anteeksiantoa ja sain synninpäästön. Päättelin, että varsinaista ripittäytymistä tapahtuu harvoin, sillä Pertti luki paperilta synnintunnustuksen ja -päästön sekä rukoukset. Omin sanoin hän muokkasi ne sopiviksi minun syntiini. Lopuksi pappi siunasi minut kädet pääni päällä ja piirsi otsaani ristinmerkin. Syntini oli anteeksiannettu.

Jäimme vielä juttelemaan. Olin jo päässyt jännityksestäni tyystin eroon. Kävi ilmi, että vaikka tunnustin vain yhden synnin, sain anteeksi kaikki elämäni aikana tekemäni synnit! Näinkö helppoa se oli? Vaikken välttämättä usko synninpäästöllä olevan mitään merkitystä, niin lupaus siitä, että kaikki syntini on pyyhitty pois sai aikaan helpottuneen olon. 

Lähes kaikissa Suomen seurakunnissa päivystävään pappiin saa yhteyden puhelimitse ja heillä on vastaanottoaika oman seurakunnan tiloissa. Jos keskustelu kasvotusten tuntuu vaikealta, voi syntinsä tunnustaa myös nettipapille.

Käteen jäi synneistä puhdistettu sielu ja helpottunut olo. Hämmentävää myöntää, mutta tämä oli oikeastaan aika kivaa.

Seuraavaksi Jenni kiipeää konkarien kanssa lauteille ja testaa minkälaiset löylyt Helsingin ainoaksi jäänyt puulämmitteinen korttelisauna tarjoaa.  

Jokeri vei voiton

Tämä olisi voinut olla oikea rivi.

Olipas jännittävä lauantai-ilta! Kuuden aikaa illalla marssin alakertamme pikkukioskiin Veikkauspöydän ääreen ja ruksitin punaisen kupongin seitsemän pikkuruutua. Oikeaan lottofiilikseen olin virittäytynyt kuuntelemalla vanhan kunnon lottotunnarin. Suomessa lottoa on pelattu 40 vuoden aikana yli 15 miljardilla eurolla ja voittoja on jaettu noin 6 miljardin euron verran. Jo oli minun aikani koettaa onneani.

Lottoaminen ei ollut vaativaa. Seitsemän rastia ruutuun ja se on siinä! Numerot heitin fiilispohjalta. En usko ruudukkoon ilmestyvien maagisten kuvioiden, suorien tai kertotaulujen voimaan. Syntymäpäiviä joukkoon sentään pääsi muutama. Ohitin tyynesti kaikki lisäkysymykset Jokereista ja Lottoplussista. Ekakertalaisen ei tarvitse osata moisia hifistelyjä. Vielä kioskin tädiltä varmistin, että meniköhän se nyt oikein. Kone sen tarkistaa, ilmoitti nainen. Tyytyväisenä lähdin kioskista lottokuitti laukussani. Ajatella, että niin pieni kuponki voi pian olla 1 100 000 euron arvoinen! En halunnut masentua siitä, että todennäköisyys voittaa päävoitto pelaamalla yhdellä rivillä on yksi viidestätoistamiljoonasta. Lento-onnettomuudessakin kuoleminen on kaksi kertaa todennäköisempää.

Kun Ylen puoli yhdeksän uutiset päättyivät, jännitys kipristeli jo mahaani. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää lottoajia. Miten mukavaa jännitystä lauantai-iltaan saa vain 80 sentillä! Lottoarvonta oli juuri niin mahtavan kasari valvojineen ja keltaisine lottopalloineen kuin muistinkin. Sekä suomeksi että ruotsiksi julistettu hyvän illan toivotus kruunasi tunnelman. Keltaiset lottopallot pulpahtelivat iloisesti koneesta muoviseen putkeen. Minä ja viralliset lottovalvojat olimme tarkkoina. 1, 17, 20, 21, 26, 33, 39 + 14, 19, 28. Siis mitä. Siihen päättyi lottointoni. 0 oikein.

En ehtinyt vaipua syvemmälle pettymykseeni, kun ruutuun pomppasi mies räikeissä trikoovaatteissa, Jokeri. Tällä miehellä oli oma show, studio ja kymmenen hengen yleisö. Huikeinta oli se, että joka kerta ohjelmaan pääsee yksi onnekas katsoja kertomaan vitsin. Olen sanaton. Katsokaa itse.

Käteen jäi pettymys menetetystä miljoonasta, makeat naurut lohjalaisen viiksiherran poliisivitsin ansiosta ja 80 sentin kolo lompakkoon. Ei paha.

Seuraavaksi Tiina lähtee jonottamaan ilmaista ruokaa opiskelijoiden ruokajakeluun Helsinginkadulle. Toivotaan, että on paljon herkkuja jaossa!

Pesula yllätti sittenkin

Kaikki tuntevat amerikkalaisten elokuvien luoman kuvan itsepalvelupesulasta. Pesuloissa on jotain kiehtovaa, jännittävää ja romanttista. Ihmisillä on aikaa pesukoneiden jauhaessa pyykkejä lukea lehtiä ja jutella tuntemattomille. Pesuloissa tavataan ihmisiä, vietetään aikaa ja rakastutaan. Itsepalvelupesulat vilahtavat vähän väliä myös telkkarimainoksissa. Yllättäen mainosta koristaa lähes aina vähäpukeinen ja kaunis nainen tai lihaksikas mies. Jos joku teistä ei jostain kumman syystä ole törmännyt tähän pesulailmiöön, niin Youtubesta löytyy mainio Leviksen mainos vuodelta 1985, mikä valoittaa aika hyvin asiaa: http://www.youtube.com/watch?v=Q56M5OZS1A8 

Näiden ajatusten pohjalta lähdin testaamaan, minkälainen tunnelma Rööperin itsepalvelupesulassa on. Blogikirjoituksen kannalta pyykkikoneemme hajosi juuri oikeaan aikaan. Pakkasin siis reppuun kasan likaisia vaatteita, pussillisen pesujauhetta ja lähdin kohti Punavuorta. Pesulan henkilökuntaa edustava mies kirkkaan valkoisessa paidassaan otti minut vastaan ja näytti, mikä kone on vapaana. Pyykit koneeseen ja napin painallus. 45 minuuttia, ilmoitti kone. 

Pesula ei ollut ollenkaan sellainen hohtavan puhdas, mitä kuvittelin. Paikka oli hämyinen, ahdas ja aika likaisen oloinen. Neljä puista tuolia oli varattu pyykkejään odottaville. Tuolit oli tungettu ahtaaseen tilaan pienen lehtipinon kanssa. Vanhempi toppatakkiin sonnustautunut mies oli ainoa paikalla oleva asiakas. Ehdin juuri ja juuri istahtaa alas ja avata Metron ristikkosivun, kun mies jo nousi hakemaan pyykkejään. Jäin innolla odottamaan uusia asiakkaita, mutta harmikseni mies jäi ainoaksi, joka oli edes hetkeksi istunut alas. Muut asiakkaat joko toivat tai hakivat pyykkejään, eikä kukaan näyttänyt kaipaavaan juttuseuraa. Ainoastaan yksi asiakas jäi hetkeksi selostamaan sikainfluenssakokemuksistaan pesulanpitäjälle.

Kun minuutit koneessa lähenivät loppujaan ja ristikon viimeinenkin arvoitus oli ratkaistu, aloin jo vetää takkia niskaan. Tässä se nyt sitten oli. Enpä toista kertaa lähtisi hakemaan juttuseuraa pesulasta. Kone naksahti pesun päätteeksi ja yllätyksekseni pesulanpitäjä syöksyi tiskin takaa hädissään. Joku asiakas oli kuulemma soittanut ja sanonut unohtaneensa kenkänsä ilmeisesti juuri siihen koneeseen, missä olin pessyt pyykkini! Vaatteideni seasta toden totta löytyi mustat kengät. Mies pahoitteli sattunutta ja tarjosi 30 minuutin pikapesua veloituksetta. Vaatteet näyttivät kuitenkin päällisin puolin puhtailta, joten päätin jättää pikapesut väliin. Hämmentyneenä pakkasin vaatteet reppuuni ja lähdin kotiin.

Käteen jäi siis yksi täytetty ristikko, nolla vaihdettua sanaa muiden asiakkaiden kanssa ja yksi repullinen märkiä, kengillä höystettyjä vaatteita. Jes!

Seuraavaksi Tiina lähtee kokeilemaan jotain poikkeuksellisen villiä, eli luvassa on sauvakävelyä Keravan sunnuntaikiitäjien joukkossa. Tsemppiä koetukseen!