Bingossa ei huudetakaan bingoa

Rivillinen ikäloppuja mummoja heiluttaa ruutulappusia tupakansavun keskellä ja huutaa bingoa yhteen ääneen niin, että tekohampaat meinaavat tippua suusta. Tämä on ensimmäinen mielikuvani bingosta. Oikeasti minulla ei ole mitään käsitystä, miten bingoa pelataan nykypäivänä. Hetken googlettamisella selviää, että netissä. Tietenkin.

Mutta kyllä niitä vanhanajan bingohallejakin vielä löytyy.Ylen artikkelin mukaan bingoa pelataan Suomessa jopa 200 paikassa.

Ei tämä luku entisellään ole. Helsingissä oli 70-luvulla yli sata bingohallia ja nyt niitä on enää yksi. Nettibingo ja tupakkalaki ovat kuihduttaneet perinteisen bingon.

Bingo on alun perin keksitty 1500-luvun Italiassa. Vuosien saatossa pelistä on kehkeytynyt monta eri versiota. Tuntemamme bingoversio on peräisin Yhdysvalloista, jonne peli rantautui 1900-luvun alussa. Peli tunnettiin tuolloin nimellä Beano, koska ruudukot oli tapana merkitä pavuilla. Ensimmäiset bingot pelattiin Suomessa vasta vuonna 1969.

Vuonna 1987 perustettu Finnbingo tunnettiin ennen nimellä Itä-Bingo

Kun muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, suuntasin Helsingin ainoaan bingohalliin Finnbingoon. Koin yllätyksen heti ovella: bingohalli vilisi ihmisiä. Työntekijät juoksivat vyölaukkujensa kanssa pöytien välissä huutaen: "Onko nyt kaikilla? Tarvitseeko joku vielä?". En tiennyt, mistä on kyse, joten kävelin muka-tyynesti huoneen poikki kuulutustiskille. Odottelin hetken ja ihmettelin vauhdikasta menoa, kunnes yksi bingoemännistä tuli luokseni. Kerroin olevani ekakertalainen ja kysyin olisiko hänellä aikaa näyttää, miten peli toimii. Selvisi, että sunnuntai-iltaisin pelataan perinteistä vihkobingoa ja kaikilla on kiire. Ensi viikolla olisi aikaa opettaa.

No, tiistaina uusi yritys. Vihkobingon vauhdikas meno oli tipotiessään. Kymmenisen pelaajaa istui pöytien takana. Keski-ikä oli noin 70. Heti, kun astuin sisään, alkoi yhden pöydän takana permanenttipäisten leidien kuiskuttelu. Ohitin mummojen katseet ja huikkasin bingoemännälle. Hän neuvoi minua istumaan automaattibingopöydän viereen. Paikassa oli myös toisenlaisia bingopöytiä ja jotkut rustasivat tavallisia paperiruudukkoja.

"Bertta 12, Niilo 35, Gideon 49..", kuului automaattina kaiuttimista. Syötin kahden euron poletin ja valitsin kaikki ruudukot pelikäyttöön. Numerot alkoivat yksitellen vilkkua punaista valoa. Juuri, kun olin kysymässä, että mitä sitten tehdään, huomasin bingoemännän kadonneen.

Ei mennyt kuin hetki ja minun pöytäni päällä oleva punainen lamppu syttyi. Bingoisäntä kuulutti: "Pöytä numero 42". Nainen tuli luokseni, kertoi minun saaneen bingon ja ojensi 3 euron pistelaput käteeni. En ehtinyt edes tajuta voittoani, kun numerot jo jatkoivat vilkkumistaan. Nainen sanoi, että nyt pelataan neljää riviä. Selvä. Pian bingovalo taas syttyi. Mietin, että onko nyt se hetki, kun pitäisi huutaa bingo. Olin kuitenkin hiljaa, sillä kaikki muut pelaajat näyttivät siltä, että heidän suustaan ei mitään huutoja tulisi kuulemaan.

Nainen kiiruhti taas luokseni ja käski painaa nappia. Pian katonrajassa olevassa telkkarissa pyöri jokin ruletti ja minun piti painaa, jotta se pysähtyisi. Ei voittoa. Sain kuitenkin yhden euron pistelapun. Oli suuri helpotus, kun kierros päättyi. Minulla oli hetki aikaa yrittää sisäistää pelin ideaa.

Finnbingossa yksi kierros maksaa pelityypistä ja ruudukoiden määrästä riippuen 1-2 euroa. Finnbingossa pelataan vain vaakarivejä. Kun kierros alkaa, pitää yhteen ruudukkoon saada yksi vaakarivi, seuraavaksi kaksi ja niin edelleen. Numero vaihtuu aina, kun joku saa bingon. Tässä kaikki, mitä opin muutaman pelikierroksen aikana. Finnbingon nettisivuilta löytyy tarkemmat ohjeet. 

Finnbingossa voitot maksetaan pelikuponkeina, jotka voi vaihtaa poleteiksi. Kun seteleitä on yli kymmenen euron arvosta, ne voi vaihtaa lahjakorteiksi. Perinteisessä bingossa voittoja ei lain mukaan saa maksaa rahana. Bingon ehdot säätelee vuonna 1980 Suomen arpajaislakiin lisätty bingoasetus. Bingoa saa pyörittää vain yleishyödyllinen yhdistys ja pelin on sijaittava tietyssä paikassa, eli se ei voi toimia samaan aikaan netissä. 

Sijoitin vielä toiset kaksi euroa omasta pussista bingoon yrittäen päästä pelaamisen makuun. Harmikseni en voittanut enää kuin yhden euron arvoisen bingosetelin. Polettiin tarvitaan kuitenkin kaksi euroa, joten päätin ottaa setelin muistoksi. Pelaaminen kävi myös hieman tylsäksi, kun piti vain tuijottaa vilkkuvia numeroita ja odottaa, jos voitto osuisi kohdalle. 

Finnbingossa kahdella pistekortilla saa yhden poletin

Minulle jäi arvoitukseksi, kuinka suuria voittoja bingossa voi voittaa. Yhdellä kierroksella olin kuulevinani, jonkun pöydän voittaneen satoja euroja. En kuitenkaan kuullut mitään voittotuuletuksia, niin en voi mennä vannomaan. Toisaalta vanhuksilla ei näyttänyt olevan tapana pitää isoa meteliä muutenkaan.

Oli hauska huomata, minkälaisia pelureita paikka oli täynnä. Jotkut papat pelasivat useammalla automaatilla kerrallaan ja kävivät aina kierroksen alussa näpyttelemässä pelit käyntiin. Eräs mummo juoksi aina kierroksen välisellä kahden minuutin tauolla nurkassa olevalle pelikoneelle. Huh huh.

Olin kuitenkin hieman pettynyt bingon vaisusta tunnelmasta. Luulin juuri bingon huutamisen ja yhdessä jännittämisen olevan se juttu. On silti mukavaa, että tällaisia paikkoja vielä on. Isolle osalle perinteisen bingon pelaajista pelaaminen on mahdollisuus tavata muita ihmisiä ja viettää aikaa.

Käteen jäi euron pelikuponki ja iloinen fiilis pienistäkin bingovoitoista. En kyllä lähtisi uudestaan. Sen verran tuntui tunkeutumiselta vakiintuneen bingoporukan reviirille.

Graffitien maalaaminen on vaikea taiteenlaji

Graffitien maalaaminen ilman lupaa on Suomessa laitonta. Onneksi nykyään jo useilla paikkakunnilla on laillisia graffitiseiniä, joille saa vapaasti käydä taiteilemassa mitä mielii. Helsingin Suvilahdesta löytyy tällainen seinä, jonne käydään päivittäin (ainakin kesällä) maalailemassa uusia graffiteja.

Kun kerroin eräälle ystävälleni olevani menossa maalaamaan graffiteja, hän innostui ideasta ja päätti lähteä mukaani. Helpotuin, sillä yksin maalailu olisi ollut ankeaa. Suuntasimme siis aurinkoisena lauantaina kohti Suvilahtea mukanamme rautakaupasta hankitut spraymaalit.

Paikalla oli kymmenkunta muutakin graffititaiteilijaa.

Pitkä seinä oli täynnä hienoja graffiteja. Ajatus niiden päälle maalaamisesta pelotti, sillä ekakertalaisina emme voineet taata teostemme yhtä tasokasta laatua. Löysimme onneksi kohdan, jossa oli vain epämääräisiä töherryksiä ja päätimme valloittaa sen. Pääasiassa seinän maalaukset olivat kuitenkin todella hienoja, toisin kuin usein katukuvassa näkyvät laittomat töherrykset.

Helsingin kaupunki aloitti vuonna 1998 Stop töhryille -kampanjan, jonka tarkoituksena on siistiä niin sanottu katutaide kaupungin katukuvasta. Projektiin on syynätty useita miljoonia euroja rahaa. Tavallaan ymmärrän projektin tarkoituksen pitää kaupunki siistinä, mutta mielestäni tyylikkäät graffitit ennemminkin piristävät kuin pilaavat katukuvan. Töhryjäkin on välillä kiva bongailla, mutta esimerkiksi rasistiset tai loukkaavat mielenilmaukset pitäisi mielestäni siistiä. Suvilahden laillisen seinän kerrotaan kuitenkin viime vuosina vähentäneen laittomia tuherruksia. Vuonna 2010 kampanjan nollatoleranssipolitiikkaa höllennettiin ja Suvilahden seinä valittiin vuoden helsinkiläiseksi kulttuuriteoksi.

Kohtasimme ensimmäisen vastoinkäymisen heti alussa: miten spraymaalipurkki avataan? Kannen ohjeen mukaan avaamiseen käytetään ruuvimeisseliä. No, oletettavasti emme olleen varautuneet meisseleillä, joten käytimme fyysistä voimaa! Pienen taistelun jälkeen onnistuimme. Onneksi, sillä avun pyytäminen kokeneemmilta olisi ollut noloa. Pienen suunnittelutuokion jälkeen sitten vain maalipurkki käteen ja sprayaamaan!

Kuvioiden maalaaminen vaati tarkkaa keskittymistä.

Harmiksemme meillä ei ollut mukanmme peiteväriä, kuten lähes kaikilla muilla läsnäolijoilla. Peiteväriä käytetään peittämään jo seinällä oleva teos, jotta omalle graffitille saa tasaisen pohjan. Jouduimme siis tuhlaamaan maalejamme saadaksemme jossain määrin järkevän taustan teoksillemme. Mutta taustan maalaaminen oli hyvää harjoitusta spraypurkin käsittelylle.

Jos graffiteja meinaa tosissaan maalata, en suosittele rautakaupan värejä! Ensinnäkin, ne eivät peitä kunnolla alla olevia maaleja. Toiseksi, niiden suuttimet tuhrivat vähän minne sattuu ja kolmanneksi, maalaaminen on miltei mahdotonta ilman valumajälkiä. Ja vielä viimeiseksi rautakaupan värivalikoima on melko kehno. Vastavuoroisesti suosittelen ottamaan mukaan kumihanskan, sillä maalilla on taipumus sotkea sormet. Tähän olimme onneksi osanneet varautua. 

Hyviä graffitien maalaamiseen tarkoitettuja spraymaaleja saa useista verkkokaupoista. Verkkokaupat tarjoavat myös erilaisia suuttimia, joilla voi määritellä suihkun leveyttä ja voimakkuutta. Verkossa hintakin on edullisempi, noin neljä euroa purkki (omista pulitimme kuutisen euroa). Kaikilla muilla oli parikymmentä ammattimaista purkkia mukanaan, joten oli hieman orpo olo kahden rautakauppapurkin kanssa.

Piti tietenkin kertoa, ettei meillä ollut aiempaa kokemusta graffiteista.

Amatöörimäisistä varusteistamme huolimatta maalailu oli ihan mahtavaa! Tuli jotenkin todella vapautunut tunne, kun sai suihkia maalia pitkin seinää. Ja kun onnistui saamaan aikaiseksi suoran viivan ilman valumia, tunsi olonsa voittajaksi. Kun olimme miltei valmiita kohdallemme pysähtyi autollinen ehkä hieman kokeneempia graffitittaiteilijoita. "Hei tytöt, ai eka kerta? Hyvää biisonii!", huusi poika etupenkiltä. Alan slangi ei ollut täysin hallussa vielä, mutta oletan sen olleen kohteliaisuus. Huikkasimme takaisin, että aiotaan ruveta käymään täällä useamminkin.

Tällaisen taideteoksen saimme aikaan.

Loppujen lopuksi olimme todella tyytyväisiä ensimmäiseen graffitiimme. Kulutimme kaksi purkillista maalia aivan loppuun, joten viimeistely jäi hieman puolitiehen. Varusteillamme emme olisi pystyneet parempaan. Ikäväkseni sain kuulla, että jo samana iltana teoksemme päälle oli tuhrittu, ystävääni lainaten, "tekotaiteellinen hölynpöly".

Käteen jäi tyytyväinen olo omasta taideteoksesta ja hillitön into lähteä uudestaan parempien varusteiden kera! Suuntaamme siis pikimmiten verkkokauppaan haalimaan uusia maaleja ja suuttimia, ja luomme sellaisen taideteoksen, jota ei niin vain töhritä!

Seuraavaksi Jenni selvittää passikuva-automaattien mysteerin ja menee itsekin kuvattavaksi. 

Zumban tahdissa hiki virtaa

Tyylikäs Zumba-asuni

Let's Zumba, kuului telkkaristani pari vuotta sitten. Tv Shopin mainos yritti vakuuttaa minulle, että zumbaamalla laihtuu lähes huomaamatta, sillä niin hauskaa ja tehokasta se on. Zumba on saavuttanut käsittämättömän suosion Suomessa. Zumbaajia on kymmeniä tuhansia eri liikuntakeskuksissa ja tanssikouluissa. Zumba-tunteja järjestetään pienimmissäkin kunnissa ja Zumba-ohjaajia on koulutettu reilun vuoden sisällä yli 500. Zumbasta on omat versiot sekä ikääntyneemmälle väestölle että lapsille ja nuorille. Nykyään zumbaaminen onnistuu myös vedessä, sillä uimahalleilla on oma Aqua Zumbansa.

Itse havahduin Facebookissa ensimmäistä kertaa Zumba-villitykseen. Moni Facebook-ystäväni hehkutti Zumba-treenien jälkeistä fiilistä profiilipäivityksissään. Hehkuttajia löytyi sekä omasta että äitini kaveripiiristä. Toinen herätys tuli viime syksynä, kun tanssikouluni lanseerasi Zumban uutena lajina lukujärjestykseen. Mikä siinä Zumbassa sitten on niin hienoa? Vedin jalkaan löysät housut, ystäväni ala-asteaikaiset sisätossut ja lähdin selvittämään Zumban salaisuutta Tanssikoulu Footlightin tunnille.

Tunnilla oli parikymmentä zumbaajaa. Eturivi koostui 25-40-vuotiaista urheilullisista naisista, keskirivissä zumbailivat minä, keski-ikäiset naiset ja yksi keski-ikäinen mies. Takariviin olivat asettautuneet pari teinityttöä ja yksi mummo. Teinitytöillä oli tietenkin hiukset laitettuna ja huulikiillot kohdallaan. Toinen tytöistä jauhoi purkkaa. Oli hauska nähdä, miten niin erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset voivat olla samalla tanssitunnilla. Tyyli oli vapaa. Joukossa oli paljaita jalkoja, sukkia, sisätossuja, trikoita ja verkkareita. 

Tunnin kulku valottui minulle heti ensimmäisten rytmien aikana. Musiikki soi tauotta, ohjaaja zumbasi edessä ja me muut teimme perässä. Sanoja ei tarvittu. Liikkeet olivat yksinkertaisia ja tahdissa pysyminen ei ollut vaikeaa. Aluksi minua nauratti hölmön näköiset sheikkaukset ja pyllyn pyöritykset. Pian huomasin, että muut zumbasivat naama kokoajan peruslukemilla. Tärkeintä on unohtaa oma peilikuva ja muiden zumbaajien seuraaminen ja keskittyä vain liikkeisiin. Kun koitti ensimmäisen juomatauon aika, olin takarivin mummon kanssa ainoa, joka otti vesiryypyn. Onneksi takarivin tyttö sentään luopui tässä vaiheessa purkastaan. 

Zumbausmusiikki vaihteli salsasta sambaan ja sambasta länsimaisempaan musiikkiin. Biisilistalla vilahtivat muun muassa Abban Gimme Gimme Gimme, Shakiran Loca ja Salt-N-Pepan Push It. Videolla on samoja liikesarjoja, mitä minäkin tein, mutta täytyy kyllä myöntää, että zumbaustaitoni eivät olleet aivan näiden amerikkalaismammojen tasoa. 

Zumbaa kesti tunnin verran ja en olisi kyllä jaksanut hetkeäkään enempää. Hiki virtasi ja naamani oli varmasti punaisempi kuin tunnilla olleiden keski-ikäisten leidien. Teinityttöjen hiukset olivat edelleen tip top. Zumbassa se on juuri hauskaa, että kaikki voivat tehdä oman tahtinsa mukaan. Ohjaaja ei korjannut kenenkään liikkeitä tai kommentoinut tyttöjen laiskaa tahtia. Toisaalta tunnilla tulee liian helposti huijattua, kun laiskuus iskee. 

Parasta Zumbassa on se, että tanssiessa ei tarvitse ajatella mitään, eikä sarjoja ei tarvitse opetella ulkoa. En kuitenkaan innostunut niin paljon, että vaihtaisin nykytanssin tai jazzin viikottaiseen zumbailuun. Kyllästyisin pian itseään toistaviin liikkeisiin ja Zumba-musiikki ei ollut aivan makuuni.

Suosittelen Zumbaa kaikille niille, jotka haluaisivat tanssia, mutta eivät uskalla. Zumba ei katso ikää, kuntoa tai tyyliä! Zumba sopii myös hauskana ja rentona vaihtoehtona aerobicin tai kuntosalin tilalle. 

Tiesittekö, että myös evankelis-luterilaisessa kirkossa voi ripittäytyä? Seuraavaksi Tiina ottaa selvää, miten päivystävä pappi suhtautuu hänen elämäntyyliinsä. Mahtaako tapahtuma olla yhtä dramaattinen, kuin elokuvien ripittäytymiskohtaukset?

Hyvän mielen liikuntaa

Minulla on päässäni tietynlainen stereotypia sauvakävelijöistä. Vanhahko pariskunta tuulipuvut päällä etenee rauhallista vauhtia sauvat vartalon vieressä roikkuen. Tottahan se on, harvemmin ikäisiäni nuoria näkee sauvomassa pitkin kaupungin katuja. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja lähteä kauniina sunnuntai-iltapäivänä vanhusten joukkoon sauvomaan. Mukaani otin rautaisen asiantuntijan, eläkepäiviään viettävän rouvashenkilön, eli oman äitini. Hän lupautui mieluusti seurakseni kevyelle sunnuntailenkille.

Huomio!

Tämä ei ole oikeaoppinen sauvakävelytekniikka.

Lähtiessä lämpömittari näytti -17 astetta, joten asianmukainen varustus vaati neljä paitaa, kahdet kalsarit, paksut lapaset, pipon ja tyylikkään kasarituulipuvun. Ennen lenkkiä olin toki tutustunut oikeaoppiseen sauvakävelytekniikkaan, jottei lenkki menisi ihan hukkaan. Saa muuten hyvät naurut, kun yrittää tosissaan lukea noita kävelyvinkkejä. Tunsin oloni todella hölmöksi sovitellessani isäni sauvoja käsiini. Ihan kuin niistä olisi jotain hyötyä verrattuna pelkkään kävelyyn.

Epäilyni osoittautui jo alkumetreillä vääräksi. Sauvoilla tökkiminen todella antoi kävelylle aivan uuden twistin! Vaikka vauhtimme oli rauhallinen, tunsin kävelyn kokonaisvaltaisen vaikutuksen. Aluksi sauvat tuntuivat lipsuvan jäisestä maasta omille teilleen, mutta kun oikea rytmi löytyi, pysyivät sauvatkin hyvin tahdissa mukana.

Ei sauvakävely mikään tehotreeni ole, jos sellaista kaipaa. Toimii kuitenkin äärimmäisen hyvin esimerkiksi palauttavan juoksulenkin tilalla. En silti lähtisi yksin sauvomaan, hölmöltähän se näyttäisi! Seurani ansiosta soluttauduin hyvin muiden sauvakävelijöiden joukkoon. Sunnuntain aikana Keravan kaduilla näin meidän lisäksi kuusi sauvojaa, joista kaikki olivat selkeästi jo ylittäneet keski-iän. Tuli todistettua, ettei laji ole ikäisteni suosiossa. Kokemani perusteella en ymmärrä miksi. Sauvakävelylenkki on tehokas, piristävä ja hyvässä seurassa tehtynä se antaa mahdollisuuden juoruta viikon tapahtumat ja pähkäillä elämän ihmeellisyyttä. Sen verran hauskaa meillä oli, että lupauduin lähtemään uudestaankin sauvakävelyseuraksi.

Käteen jäi 45 minuuttia leppoisaa, mutta tehokasta treeniä hyvässä seurassa, punaiset posket ja hyvä fiilis. Suosittelen muillekin!

Viikonloppuna Jenni laittaa loton vetämään. Saa nähdä löytyykö aloittelijan tuuria!