Pakko ottaa, kun ilmaiseksi annetaan

Tällä määrällä ruokaa selviäisi paremman puutteessa seuraavaan jakeluun.

Kuukauden eläminen pelkillä nuudeleilla kuulostaa minulle ihan tutulta. Eikä pelkästään minulle, vaan veikkaan, että muillekin sielunkumppaneilleni eli opiskelijoille. Tämän takia avustusjärjestö Veikko ja Lahja Hurstin laupeudentyö ry jakaa opiskelijoille kuukausittain ilmaista ruokaa!

Viime tiistaina hujautin koulultani raitovaunulla Kallioon, Helsinginkadulle, jossa ruokajakelu on aina kuukauden viimeisenä tiistaina. Olin paikalla hyvissä ajoin, parikymmentä minuuttia ennen kello viittä. Hämmästyin nähdessäni miltei kolmekymmentämetrisen jonon jakelupisteen edessä. Samaan aikaan tunsin helpotusta, etten ole rahapulani kanssa yksin.

Hetken pällisteltyäni tajusin, että jokainen jonottaja kantaa mukanaan tyhjiä muovipusseja, kangaskasseja tai urheilukasseja. Kaivoin siis repustani muutaman säälittävän pienen muovipussin, jotka olivat vahingossa mukanani. Mietin itsekseni, että minkähän verran ruokaa näihin mahtuu.

Kello löi viisi ja jakelupisteen ovet aukesivat. Opiskelijakorttia vilauttamalla pääsi sisään köyhän opiskelijan taivaaseen. Näytin varmasti tyrmistyneeltä astuessani sisään. Vapaaehtoisia opiskelijoita eri kristillisistä oppilaistoksista seisoi pöytien takana hymyillen ja ojennellen ilmaista ruokaa kaikille. "Tässä tuoretta salaattia." "Haluatko näkkileipää?" "Siinä sinulle pastaa ja tonnikalaa." "Täältä saa leipää, ota mitä tahdot!"

Paikalla on aina kymmenittäin vapaaehtoisia jakamassa ruokaa ja vaatteita.

Mieleni teki koko ajan kysellä. Ai oikeasti? Saanko tämän? Ja ihan ilmaiseksi? Jo alkumetreillä muovipussini olivat aivan täynnä. Kun yritin tunkea vielä yhtä pastapussia kassiini, ystävällinen vapaaehtoinen ojensi minulle pari muovipussia lisää. Olin helpottunut.

Toiminnanjohtaja Heikki Hursti valaisi minua, että suurin osa tuotteista tulee lahjoituksina ja loput ostetaan yhdistyksen rahoilla. Opiskelijoille jaetaan osittain eri ruokaa kuin "kadun miehille". "Haluamme antaa opiskelijoille jotain vähän parempaa, sillä jakelu on vain kerran kuukaudessa. Tavallinen jakelu on kuitenkin kahdesti viikossa", Hursti kertoo.

Eikä jakelu rajoitu pelkästään ruokaan. Kun kiersin tilan toiselle puolelle, minulle ojennettiin paketti hiusväriä, vessaharja ja ripsiväri. Ja yhtäkkiä edessäni oli pitkät pöydät täynnä vaatteita, lakanoita, takkeja ja kenkiä. Hämmennyin lisää. Ihmisiä oli sisällä jo niin paljon, että täysien muovipussien kanssa eteneminen oli haastavaa. Jakelussa käy kuulemma noin parisataa opiskelijaa kuukausittain. 

"One rots, one rots!" huuteli rouva takkirekkien luona. Vain yksi takki per henkilö, ymmärsin. Eihän tätä tarjousta voi jättää käyttämättä! Tutkiskelin takkeja ruuhkan keskellä ja käteeni osui musta, käyttämätön naisten villakangastakki. Vieläpä minun kokoani! Sujautin sen muovipussiin ruokakasan päälle. Hymyilin itsekseni ja suuntasin ulos. Halusin antaa tilaa muillekin.

Käteen jäi siis kolme kassillista ruokaa, hiusväri, ripsiväri, vessaharja ja uusi talvitakki. Ja mikä parasta, ilmaiseksi! Seuraava jakelu järjestetään 29.3. kello 17-18.30 osoitteessa Helsinginkatu 19. Opiskelijat, menkää sinne ja hämmästykää. Saatatte törmätä myös minuun!

Ensi viikolla Jenni hikoilee kuumien latinorytmien parissa. Hurahtaakohan hänkin Suomen vallanneeseen zumba-villitykseen?

Jokeri vei voiton

Tämä olisi voinut olla oikea rivi.

Olipas jännittävä lauantai-ilta! Kuuden aikaa illalla marssin alakertamme pikkukioskiin Veikkauspöydän ääreen ja ruksitin punaisen kupongin seitsemän pikkuruutua. Oikeaan lottofiilikseen olin virittäytynyt kuuntelemalla vanhan kunnon lottotunnarin. Suomessa lottoa on pelattu 40 vuoden aikana yli 15 miljardilla eurolla ja voittoja on jaettu noin 6 miljardin euron verran. Jo oli minun aikani koettaa onneani.

Lottoaminen ei ollut vaativaa. Seitsemän rastia ruutuun ja se on siinä! Numerot heitin fiilispohjalta. En usko ruudukkoon ilmestyvien maagisten kuvioiden, suorien tai kertotaulujen voimaan. Syntymäpäiviä joukkoon sentään pääsi muutama. Ohitin tyynesti kaikki lisäkysymykset Jokereista ja Lottoplussista. Ekakertalaisen ei tarvitse osata moisia hifistelyjä. Vielä kioskin tädiltä varmistin, että meniköhän se nyt oikein. Kone sen tarkistaa, ilmoitti nainen. Tyytyväisenä lähdin kioskista lottokuitti laukussani. Ajatella, että niin pieni kuponki voi pian olla 1 100 000 euron arvoinen! En halunnut masentua siitä, että todennäköisyys voittaa päävoitto pelaamalla yhdellä rivillä on yksi viidestätoistamiljoonasta. Lento-onnettomuudessakin kuoleminen on kaksi kertaa todennäköisempää.

Kun Ylen puoli yhdeksän uutiset päättyivät, jännitys kipristeli jo mahaani. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää lottoajia. Miten mukavaa jännitystä lauantai-iltaan saa vain 80 sentillä! Lottoarvonta oli juuri niin mahtavan kasari valvojineen ja keltaisine lottopalloineen kuin muistinkin. Sekä suomeksi että ruotsiksi julistettu hyvän illan toivotus kruunasi tunnelman. Keltaiset lottopallot pulpahtelivat iloisesti koneesta muoviseen putkeen. Minä ja viralliset lottovalvojat olimme tarkkoina. 1, 17, 20, 21, 26, 33, 39 + 14, 19, 28. Siis mitä. Siihen päättyi lottointoni. 0 oikein.

En ehtinyt vaipua syvemmälle pettymykseeni, kun ruutuun pomppasi mies räikeissä trikoovaatteissa, Jokeri. Tällä miehellä oli oma show, studio ja kymmenen hengen yleisö. Huikeinta oli se, että joka kerta ohjelmaan pääsee yksi onnekas katsoja kertomaan vitsin. Olen sanaton. Katsokaa itse.

Käteen jäi pettymys menetetystä miljoonasta, makeat naurut lohjalaisen viiksiherran poliisivitsin ansiosta ja 80 sentin kolo lompakkoon. Ei paha.

Seuraavaksi Tiina lähtee jonottamaan ilmaista ruokaa opiskelijoiden ruokajakeluun Helsinginkadulle. Toivotaan, että on paljon herkkuja jaossa!

Hyvän mielen liikuntaa

Minulla on päässäni tietynlainen stereotypia sauvakävelijöistä. Vanhahko pariskunta tuulipuvut päällä etenee rauhallista vauhtia sauvat vartalon vieressä roikkuen. Tottahan se on, harvemmin ikäisiäni nuoria näkee sauvomassa pitkin kaupungin katuja. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja lähteä kauniina sunnuntai-iltapäivänä vanhusten joukkoon sauvomaan. Mukaani otin rautaisen asiantuntijan, eläkepäiviään viettävän rouvashenkilön, eli oman äitini. Hän lupautui mieluusti seurakseni kevyelle sunnuntailenkille.

Huomio!

Tämä ei ole oikeaoppinen sauvakävelytekniikka.

Lähtiessä lämpömittari näytti -17 astetta, joten asianmukainen varustus vaati neljä paitaa, kahdet kalsarit, paksut lapaset, pipon ja tyylikkään kasarituulipuvun. Ennen lenkkiä olin toki tutustunut oikeaoppiseen sauvakävelytekniikkaan, jottei lenkki menisi ihan hukkaan. Saa muuten hyvät naurut, kun yrittää tosissaan lukea noita kävelyvinkkejä. Tunsin oloni todella hölmöksi sovitellessani isäni sauvoja käsiini. Ihan kuin niistä olisi jotain hyötyä verrattuna pelkkään kävelyyn.

Epäilyni osoittautui jo alkumetreillä vääräksi. Sauvoilla tökkiminen todella antoi kävelylle aivan uuden twistin! Vaikka vauhtimme oli rauhallinen, tunsin kävelyn kokonaisvaltaisen vaikutuksen. Aluksi sauvat tuntuivat lipsuvan jäisestä maasta omille teilleen, mutta kun oikea rytmi löytyi, pysyivät sauvatkin hyvin tahdissa mukana.

Ei sauvakävely mikään tehotreeni ole, jos sellaista kaipaa. Toimii kuitenkin äärimmäisen hyvin esimerkiksi palauttavan juoksulenkin tilalla. En silti lähtisi yksin sauvomaan, hölmöltähän se näyttäisi! Seurani ansiosta soluttauduin hyvin muiden sauvakävelijöiden joukkoon. Sunnuntain aikana Keravan kaduilla näin meidän lisäksi kuusi sauvojaa, joista kaikki olivat selkeästi jo ylittäneet keski-iän. Tuli todistettua, ettei laji ole ikäisteni suosiossa. Kokemani perusteella en ymmärrä miksi. Sauvakävelylenkki on tehokas, piristävä ja hyvässä seurassa tehtynä se antaa mahdollisuuden juoruta viikon tapahtumat ja pähkäillä elämän ihmeellisyyttä. Sen verran hauskaa meillä oli, että lupauduin lähtemään uudestaankin sauvakävelyseuraksi.

Käteen jäi 45 minuuttia leppoisaa, mutta tehokasta treeniä hyvässä seurassa, punaiset posket ja hyvä fiilis. Suosittelen muillekin!

Viikonloppuna Jenni laittaa loton vetämään. Saa nähdä löytyykö aloittelijan tuuria!

Pesula yllätti sittenkin

Kaikki tuntevat amerikkalaisten elokuvien luoman kuvan itsepalvelupesulasta. Pesuloissa on jotain kiehtovaa, jännittävää ja romanttista. Ihmisillä on aikaa pesukoneiden jauhaessa pyykkejä lukea lehtiä ja jutella tuntemattomille. Pesuloissa tavataan ihmisiä, vietetään aikaa ja rakastutaan. Itsepalvelupesulat vilahtavat vähän väliä myös telkkarimainoksissa. Yllättäen mainosta koristaa lähes aina vähäpukeinen ja kaunis nainen tai lihaksikas mies. Jos joku teistä ei jostain kumman syystä ole törmännyt tähän pesulailmiöön, niin Youtubesta löytyy mainio Leviksen mainos vuodelta 1985, mikä valoittaa aika hyvin asiaa: http://www.youtube.com/watch?v=Q56M5OZS1A8 

Näiden ajatusten pohjalta lähdin testaamaan, minkälainen tunnelma Rööperin itsepalvelupesulassa on. Blogikirjoituksen kannalta pyykkikoneemme hajosi juuri oikeaan aikaan. Pakkasin siis reppuun kasan likaisia vaatteita, pussillisen pesujauhetta ja lähdin kohti Punavuorta. Pesulan henkilökuntaa edustava mies kirkkaan valkoisessa paidassaan otti minut vastaan ja näytti, mikä kone on vapaana. Pyykit koneeseen ja napin painallus. 45 minuuttia, ilmoitti kone. 

Pesula ei ollut ollenkaan sellainen hohtavan puhdas, mitä kuvittelin. Paikka oli hämyinen, ahdas ja aika likaisen oloinen. Neljä puista tuolia oli varattu pyykkejään odottaville. Tuolit oli tungettu ahtaaseen tilaan pienen lehtipinon kanssa. Vanhempi toppatakkiin sonnustautunut mies oli ainoa paikalla oleva asiakas. Ehdin juuri ja juuri istahtaa alas ja avata Metron ristikkosivun, kun mies jo nousi hakemaan pyykkejään. Jäin innolla odottamaan uusia asiakkaita, mutta harmikseni mies jäi ainoaksi, joka oli edes hetkeksi istunut alas. Muut asiakkaat joko toivat tai hakivat pyykkejään, eikä kukaan näyttänyt kaipaavaan juttuseuraa. Ainoastaan yksi asiakas jäi hetkeksi selostamaan sikainfluenssakokemuksistaan pesulanpitäjälle.

Kun minuutit koneessa lähenivät loppujaan ja ristikon viimeinenkin arvoitus oli ratkaistu, aloin jo vetää takkia niskaan. Tässä se nyt sitten oli. Enpä toista kertaa lähtisi hakemaan juttuseuraa pesulasta. Kone naksahti pesun päätteeksi ja yllätyksekseni pesulanpitäjä syöksyi tiskin takaa hädissään. Joku asiakas oli kuulemma soittanut ja sanonut unohtaneensa kenkänsä ilmeisesti juuri siihen koneeseen, missä olin pessyt pyykkini! Vaatteideni seasta toden totta löytyi mustat kengät. Mies pahoitteli sattunutta ja tarjosi 30 minuutin pikapesua veloituksetta. Vaatteet näyttivät kuitenkin päällisin puolin puhtailta, joten päätin jättää pikapesut väliin. Hämmentyneenä pakkasin vaatteet reppuuni ja lähdin kotiin.

Käteen jäi siis yksi täytetty ristikko, nolla vaihdettua sanaa muiden asiakkaiden kanssa ja yksi repullinen märkiä, kengillä höystettyjä vaatteita. Jes!

Seuraavaksi Tiina lähtee kokeilemaan jotain poikkeuksellisen villiä, eli luvassa on sauvakävelyä Keravan sunnuntaikiitäjien joukkossa. Tsemppiä koetukseen!

Tervetuloa blogiimme!

Kokeilimme lumihankipyöräilyä tänään Pasilassa

Eka kerta ikinä on blogi, jossa kokeillaan ensimmäistä kertaa asioita, joita tavalliset ihmiset tekevät arkipäiväisessä elämässään. Lähtökohtana voisi olla kaverin huudahdus: Ai, etkö oikeesti oo ikinä lotonnut?!

Meitä blogin kirjoittajia on kaksi, Jenni ja Tiina. Idea blogiin lähti vähän vitsillä, mutta yhtäkkiä meillä oli jo pitkä lista asioista, joita kumpikaan, tai ainakaan jompikumpi meistä ei ole ikinä tehnyt. Nyt sitten kokeillaan!

Kokeilemme asioita, joita tiedämme muiden ihmisten tekevän, mutta emme ole syystä tai toisesta niitä ikinä tehneet. Blogikirjoitusten aiheet jakautuvat arkeen, elämäntapaan ja harrastuksiin. Tämä jako selkeytyy varmaan kirjoitusten myötä...

Paljon ollaan kyllä elämissämme nähty ja koettu, mutta yllättävää, kuinka paljon on ihan arkisia asioita, joilta ollaan vältytty! Meille saa ihan vapaasti ehdotella uusia ideoita, ollaan melkoisen avoimia.

Nyt sitten ensimmäistä, ihan oikeaa blogikirjoitusta odotellessa. Jenni on nimittäin käynyt pyykkäämässä punavuorelaisessa itsepalvelupesulassa. Olikohan siellä samanlaista kuin elokuvien pesuloissa?

Mukavia lukuhetkiä kaikille!

Terveisin Tiina ja Jenni