Kokemusrikkain kevät ikinä!

Kun meininki alkaa näyttää tältä, on syytä siirtyä kesälomalle!

Hei rakkaat lukijat! Olemme saaneet kokea tänä keväänä teidän kanssanne 16 jännittävää, omituista, hauskaa ja ikimuistoista ekaa kertaa. Muistatteko vielä, kun Jenni pesetti vaatteensa pesulassa ja koki ikävän yllätyksen? Entä, kun Tiina sai ruokajakelusta saaliikseen kolme kassillista ruokaa, meikkejä ja talvitakin?

Blogimme suosio yllätti itsemmekin. Koko kevään aikana blogissamme on käynyt lähes 3500 vierailijaa. Eniten kävijöitä kerännyt postaus oli Tiinan Pakko ottaa, kun ilmaiseksi annetaan. Mikä on sinun suosikkisi?

Nyt nämä ekakertalaiset ovat niin kokeneita, että on aika jättää blogi taakse ja jatkaa kesälaitumille. Toivottavasti olette nauttineet blogin tarjoamista tarinoista ja lähdette itsekin kokeilemaan jotain uutta. Suosittelemme! Tekstit jää tänne teidän luettaviksi, eli jos olet päässyt vasta loppumetreillä mukaan, käy tsekkaamassa aikaisemmat postaukset tai jos olet ollut mukana alusta asti, käy kertaamassa suosikkisi.

Toivotamme kaikille lukijoillemme mukavaa ja kokemusrikasta kesää!

Iso kiitos, ilman teitä tämä ei olisi ollut yhtään näin hauskaa!

Terveisin, Jenni ja Tiina

Bingossa ei huudetakaan bingoa

Rivillinen ikäloppuja mummoja heiluttaa ruutulappusia tupakansavun keskellä ja huutaa bingoa yhteen ääneen niin, että tekohampaat meinaavat tippua suusta. Tämä on ensimmäinen mielikuvani bingosta. Oikeasti minulla ei ole mitään käsitystä, miten bingoa pelataan nykypäivänä. Hetken googlettamisella selviää, että netissä. Tietenkin.

Mutta kyllä niitä vanhanajan bingohallejakin vielä löytyy.Ylen artikkelin mukaan bingoa pelataan Suomessa jopa 200 paikassa.

Ei tämä luku entisellään ole. Helsingissä oli 70-luvulla yli sata bingohallia ja nyt niitä on enää yksi. Nettibingo ja tupakkalaki ovat kuihduttaneet perinteisen bingon.

Bingo on alun perin keksitty 1500-luvun Italiassa. Vuosien saatossa pelistä on kehkeytynyt monta eri versiota. Tuntemamme bingoversio on peräisin Yhdysvalloista, jonne peli rantautui 1900-luvun alussa. Peli tunnettiin tuolloin nimellä Beano, koska ruudukot oli tapana merkitä pavuilla. Ensimmäiset bingot pelattiin Suomessa vasta vuonna 1969.

Vuonna 1987 perustettu Finnbingo tunnettiin ennen nimellä Itä-Bingo

Kun muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, suuntasin Helsingin ainoaan bingohalliin Finnbingoon. Koin yllätyksen heti ovella: bingohalli vilisi ihmisiä. Työntekijät juoksivat vyölaukkujensa kanssa pöytien välissä huutaen: "Onko nyt kaikilla? Tarvitseeko joku vielä?". En tiennyt, mistä on kyse, joten kävelin muka-tyynesti huoneen poikki kuulutustiskille. Odottelin hetken ja ihmettelin vauhdikasta menoa, kunnes yksi bingoemännistä tuli luokseni. Kerroin olevani ekakertalainen ja kysyin olisiko hänellä aikaa näyttää, miten peli toimii. Selvisi, että sunnuntai-iltaisin pelataan perinteistä vihkobingoa ja kaikilla on kiire. Ensi viikolla olisi aikaa opettaa.

No, tiistaina uusi yritys. Vihkobingon vauhdikas meno oli tipotiessään. Kymmenisen pelaajaa istui pöytien takana. Keski-ikä oli noin 70. Heti, kun astuin sisään, alkoi yhden pöydän takana permanenttipäisten leidien kuiskuttelu. Ohitin mummojen katseet ja huikkasin bingoemännälle. Hän neuvoi minua istumaan automaattibingopöydän viereen. Paikassa oli myös toisenlaisia bingopöytiä ja jotkut rustasivat tavallisia paperiruudukkoja.

"Bertta 12, Niilo 35, Gideon 49..", kuului automaattina kaiuttimista. Syötin kahden euron poletin ja valitsin kaikki ruudukot pelikäyttöön. Numerot alkoivat yksitellen vilkkua punaista valoa. Juuri, kun olin kysymässä, että mitä sitten tehdään, huomasin bingoemännän kadonneen.

Ei mennyt kuin hetki ja minun pöytäni päällä oleva punainen lamppu syttyi. Bingoisäntä kuulutti: "Pöytä numero 42". Nainen tuli luokseni, kertoi minun saaneen bingon ja ojensi 3 euron pistelaput käteeni. En ehtinyt edes tajuta voittoani, kun numerot jo jatkoivat vilkkumistaan. Nainen sanoi, että nyt pelataan neljää riviä. Selvä. Pian bingovalo taas syttyi. Mietin, että onko nyt se hetki, kun pitäisi huutaa bingo. Olin kuitenkin hiljaa, sillä kaikki muut pelaajat näyttivät siltä, että heidän suustaan ei mitään huutoja tulisi kuulemaan.

Nainen kiiruhti taas luokseni ja käski painaa nappia. Pian katonrajassa olevassa telkkarissa pyöri jokin ruletti ja minun piti painaa, jotta se pysähtyisi. Ei voittoa. Sain kuitenkin yhden euron pistelapun. Oli suuri helpotus, kun kierros päättyi. Minulla oli hetki aikaa yrittää sisäistää pelin ideaa.

Finnbingossa yksi kierros maksaa pelityypistä ja ruudukoiden määrästä riippuen 1-2 euroa. Finnbingossa pelataan vain vaakarivejä. Kun kierros alkaa, pitää yhteen ruudukkoon saada yksi vaakarivi, seuraavaksi kaksi ja niin edelleen. Numero vaihtuu aina, kun joku saa bingon. Tässä kaikki, mitä opin muutaman pelikierroksen aikana. Finnbingon nettisivuilta löytyy tarkemmat ohjeet. 

Finnbingossa voitot maksetaan pelikuponkeina, jotka voi vaihtaa poleteiksi. Kun seteleitä on yli kymmenen euron arvosta, ne voi vaihtaa lahjakorteiksi. Perinteisessä bingossa voittoja ei lain mukaan saa maksaa rahana. Bingon ehdot säätelee vuonna 1980 Suomen arpajaislakiin lisätty bingoasetus. Bingoa saa pyörittää vain yleishyödyllinen yhdistys ja pelin on sijaittava tietyssä paikassa, eli se ei voi toimia samaan aikaan netissä. 

Sijoitin vielä toiset kaksi euroa omasta pussista bingoon yrittäen päästä pelaamisen makuun. Harmikseni en voittanut enää kuin yhden euron arvoisen bingosetelin. Polettiin tarvitaan kuitenkin kaksi euroa, joten päätin ottaa setelin muistoksi. Pelaaminen kävi myös hieman tylsäksi, kun piti vain tuijottaa vilkkuvia numeroita ja odottaa, jos voitto osuisi kohdalle. 

Finnbingossa kahdella pistekortilla saa yhden poletin

Minulle jäi arvoitukseksi, kuinka suuria voittoja bingossa voi voittaa. Yhdellä kierroksella olin kuulevinani, jonkun pöydän voittaneen satoja euroja. En kuitenkaan kuullut mitään voittotuuletuksia, niin en voi mennä vannomaan. Toisaalta vanhuksilla ei näyttänyt olevan tapana pitää isoa meteliä muutenkaan.

Oli hauska huomata, minkälaisia pelureita paikka oli täynnä. Jotkut papat pelasivat useammalla automaatilla kerrallaan ja kävivät aina kierroksen alussa näpyttelemässä pelit käyntiin. Eräs mummo juoksi aina kierroksen välisellä kahden minuutin tauolla nurkassa olevalle pelikoneelle. Huh huh.

Olin kuitenkin hieman pettynyt bingon vaisusta tunnelmasta. Luulin juuri bingon huutamisen ja yhdessä jännittämisen olevan se juttu. On silti mukavaa, että tällaisia paikkoja vielä on. Isolle osalle perinteisen bingon pelaajista pelaaminen on mahdollisuus tavata muita ihmisiä ja viettää aikaa.

Käteen jäi euron pelikuponki ja iloinen fiilis pienistäkin bingovoitoista. En kyllä lähtisi uudestaan. Sen verran tuntui tunkeutumiselta vakiintuneen bingoporukan reviirille.

Solarium aiheutti kauhunsekaisia tunteita

Näyttääkö houkuttelevalta "auringonottopaikalta"? Kuva: http://www.sxc.hu/photo/130701

Solariumlaitteet ovat rantautuneet Suomeen jo 80-luvulla. Silloin Helsingissä sijaitsi maailman toiseksi suurin solariumkeskus ja solariumlaitteiden povattiin leviävän 15 vuoden sisällä ihmisten olohuoneisiin ja työpaikkojen taukotiloihin. Tsekatkaa ihmeessä Arvi Lindin juontama uutispätkä solariumista vuodelta 1985. Siellä ollaan kauhuissaan, että mihin tämä ilmiö oikein johtaa.

Ehkä jonkun olohuoneessa on joskus ollutkin solariumlaite, mutta mielestäni ilmiö on jo hieman pasé. Olen kuullut, että ainakin muutama kotipaikkakuntani kuntosali on luopumassa kokonaan solariumlaitteista vähäisen käytön vuoksi. Päätin kuitenkin ottaa selvää, miltä tuntuu maata putkenmallisen vekottimen sisällä ja kuvitella ottavansa aurinkoa. Ajatus puistatti minua.

Solariumin terveys- ja haittavaikutuksista löytää internetistä tietoa mielinmäärin. Jos haluaa uskoa solariumin parantavan terveyttä, uskomukselle saa tukea esimerkiksi Solarium.fi -sivulta. Sivustolla väitetään, että valtaosa solariumin käyttäjistä ei käytä laitetta hankkiakseen hyvän rusketuksen, vaan taivoitteena on energisyyden ja mielihyvän tunne, pirteys sekä solariumin yleishoitava vaikutus rasvaiselle, ärtyneelle ja akneiholle. Eräs englanninkielinen sivusto taas jakaa tutkimustietoa, että solariumin käyttö alle 30-vuotiaana lisää ihosyövän riskiä 75 prosentilla. Mihin sitä nyt sitten uskoisi?

Luotettavana tietolähteenä pidän kuitenkin säteilyturvakeskuksen sivuja. Siellä
kerrotaan solariumissa käytettävän ultraviolettisäteilyn olevan iholle vaarallista ja sitä suositellaan välttävän. Solariumiin ei tule mennä alle 18-vuotiaana, herkän ihon omaavana tai jos on viettänyt aikaa auringossa kyseisenä päivänä. Käynnit tulee rajoittaa kymmeneen kertaan vuodessa.

Ehkä minä en yhteen kertaan kuole. Suuntasin siis kuntosalille, josta olin aiemmin kysellyt solariumin käyttömahdollisuutta. Säteilyturvakeskus suosittelee ensikertalaiselle viiden minuutin käyntiä, kun taas laitevalmistajan suositus on 15 minuuttia. Valitsin kultaisen keskitien, ja syötin automaattiin 4 euroa, joka riitti kymmeneen minuuttiin. Solariumkäyntini aikana koin melkoisen tunteiden kirjon:

• Tyhmyys: Jo ennen kuntosalille pääsyä pidin itseäni tyhmänä. Menenkö todella vapaaehtoisesti makaamaan suljettuun koppiin vain saadakseni ruskeamman ihon? Hoin päässäni, että teen tämän blogin takia, enkä oikeasti ole näin pinnallinen.
• Häpeä: Saavuin salille, en suinkaan lenkkarit, vaan bikinit kassissa! Koitin hipsiä solariumhuoneen ovelle kenenkään huomaamatta, en halunnut ihmisten näkevän, että tulin paikalle vain hakeakseni rusketusta.
• Tyhmyys: Syötettyäni kolikot automaattiin, tunsin oloni uudestaan tyhmäksi. Laite sanoi käynnistyvänsä kahden minuutin kuluttua, joten makoilin yksin pimeässä putkessa silmäsuojat silmillä ja odotin. Kuinka järkeväksi ihminen voi siinä itsensä tuntea?
• Pelko: Yhtäkkiä kone pamahti päälle, tuli valoisaa, vaikka silmäni oli suojattu ja alkoi hillitön hurina. Laite narisi epämääräisesti. Ujutin toisen käteni kannen ja pohjan väliin, jottei laite vain jäisi jumiin. En ehkä hengittänyt ensimmäiseen minuuttiin.
• Pakokauhu: Mitä jos tämä ei lopukaan? Mitä jos en saa kantta auki? Kuuleeko kukaan, jos huudan apua? 10 minuuttia tuntui todella pitkältä ajalta...
• Helpotus: Ultaviolettilamput sammuivat ja tuli taas pimeää. Työnsin yllättävän painavan kannen auki ja pomppasin seisomaan. Tuulettimista johtuva hurina jatkui yhä. En jäänyt jumiin, en kuollut, enkä edes palanut. Huh.

Käynnin jälkeen havaitsin ihonvärissäni hienoisen sävyeron. Jotain siis tapahtui. Vaikka pakokauhu ja pelon tunne eivät tuon värin arvoisia olleetkaan. 

Seuraavaksi Jenni etsii Helsingistä perinteisen bingohallin ja kokeilee onneaan. Toivotaan, että käy parempi tuuri kuin lotossa.

Valokuva-automaatti viehättää ja vihastuttaa

Automaattikuvia voi ottaa myös kotona!

Valokuva-automaatti, siinäpä vasta vekotin! Kuka niitä edes käyttää nykypäivänä? Passikuvia automaatissa on turha ottaa, sillä harvoin tiukoille viranomaisille kelpaa automaattikuva. Ja eikö kaverikuvia varten ole nykyään helpompi kaivaa omasta taskusta digipokkari tai kännykkäkamera? Näistä syistä olen itse ainakin välttynyt automaatissa poseeraamiselta.

Jokin automaateissa silti kiehtoo. Yhdessä lempi elokuvistani valokuva-automaattien kautta kerrotaan koko tarina. Amélie löytää valokuva-albumin, joka on koottu revityistä epäonnistuneista automaattikuvista. Hän alkaa jäljittää albumin omistajaa ja päätyy samalla selvittämään albumissa olevan salaperäisen miehen myysteriä. Mies käy kuvauttamassa itsensä säännöllisin väliajoin kaupungin jokaisessa automaatissa ja repii aina kuvansa. Ilman valokuva-automaattia ei olisi koko elokuvaa.

Valokuva-automaatti on vanha keksintö. Ensimmäiset automaattikuvat on otettu vuonna 1910, eli vain 70 vuotta sen jälkeen, kun valokuvauksen keksintö julkaistiin. Ensimmäisen itsekäyttöisen kolikolla toimivan automaatin keksi Anatol Josepho. Photomaton nimellä tunnettu automaatti avattiin New Yorkin Time Squarelle vuonna 1925.

Automaatti saavutti heti jymymenestyksen. Kaikki halusivat kuvata itsensä automaatissa. Kuvia otettiin virallisiin papereihin, kotialbumeihin ja lahjaksi. Yksin, ystävän tai rakastetun kanssa. Valokuvaajan puuttuminen ja näköesteenä toimiva verho saivat ihmiset vapautumaan kameran edessä. Joistakin automaateista verhot jouduttiin jopa poistamaan, sillä pariskunnat vapautuivat turhankin paljon kuvia ottaessaan. Valokuva-automaateilla on tehty paljon myös taidetta, josta kuuluisin esimerkki on Andy Warhol.

Kyllä niitä valokuva-automaatteja vielä jonkun on käytettävä, sillä Pasilan asemalla niitä on oikein kaksin kappalein. Kävin kokemassa ekan kerran toisessa näistä, koska opiskelijakorttiini vaadittiin passikuva, enkä viitsinyt mennä valokuvaamoon. Automaatti kuvat tulevat myös halvemmaksi, jos onnistuu ensiyrittämällä.

Vedin kopin siniseen sävyyn sointuvan verhon sivuun ja astuin sisälle. Hämmennyin hieman automaatin nykyaikaisuudesta: automaatissa pystyi maksamaan pankkikortilla. Kuvat sai valita joko mustavavalkoisina tai värillisinä ja kuvasarjaan sai valita neljä erilaista tai samanlaista kuvaa.

No siihen se nykyaikaisuus sitten loppuikin. Kopissa olevan näytön ohjeteksteistä näkyi noin kolme keskimmäistä sanaa. Siinä sai sitten arvailla, että kumpaa nappia pitää painaa, jos haluaa mustavalkokuvan. Seuraava ongelma ilmeni kuvausvaiheessa. Olin valinnut aseman kahdesta kopista juuri sen, missä lamppu oli palanut, enkä nähnyt kameran linssiä. Niinpä katsoin kokoajan kummallisesti ohi kamerasta. Oli myös hankaluuksia pitää silmät auki siinä pimeydessä odottaen salaman välähdystä.

Tulos neljästä kuvasta oli 0 onnistunutta, 1 silmät kiinni, 1 silmät sojottaa ohi ja 2 säikähtänyttä (yrityksenä pitää silmät auki). Valitsin säikähtäneistä ilmeistä vähemmän säikähtäneen. Kuvien tulostusta sai odottaa pari minuuttia kopin ulkopuolella. Miten ihanan hidasta ja kömpelöä!

Olin kuitenkin harmistunut kuvien huonosta laadusta. Mustavalkoinen kuvani oli sävyiltään haljakka, utuinen ja kasvojen kohdalta hieman sinertävä. Olin odottanut hienoa ylikontrastista ja hieman seepian sävyistä vanhanajan filmikuvaa. Automaatti oli siis samaan aikaan liian nykyaikainen ja toisaalta liian vanhanaikanen. Kuvaa ette valitettavasti saa nähtäväksi, koska se ei ole julkaisu kelpoinen. Pahoittelen.

Onneksi netissä on täydellinen ohjelma vanhoille kunnon automaattikuville. Varoitan, tähän jää koukkuun!

Uskallan väittää, että nyt digiaikana perinteisen filmikuvan, polaroidien ja valokuva-automaattien arvostus on taas nousussa. Hitaiden arvojen ansiosta perinteinen paperikuva ei pääse katoamaan. Saksalainen Alex Kokott kirjoittaa mielenkiintoista blogia valokuva-automaateista ja kampanjoi automaattien säilyttämiseksi mm. Lontoossa ja Berliinissä. Alex kiteyttää hyvin Amelia's Magazinen haastattelussa sen, miksi automaattikuvat ovat edelleen suosittuja. "It's one moment, one photo and it can't be replicated. No negative, no back up, just like real life."

Käteen jäi neljä melko järkyttävää kuvaa itsestäni ja hullaannus valokuva-automaattikulttuuria kohtaan. En malta odottaa, että pääsen Berliinin testaamaan aitoja vanhanajan automaatteja! Loppukevennykseksi automaattikuvausta ruotsalaiseen tyyliin.

Seuraavaksi Tiina lähtee hankkimaan pohjarusketusta kesää varten solariumista. Saa nähdä, muuttuuko ihon väri ekakertalaisella!

Graffitien maalaaminen on vaikea taiteenlaji

Graffitien maalaaminen ilman lupaa on Suomessa laitonta. Onneksi nykyään jo useilla paikkakunnilla on laillisia graffitiseiniä, joille saa vapaasti käydä taiteilemassa mitä mielii. Helsingin Suvilahdesta löytyy tällainen seinä, jonne käydään päivittäin (ainakin kesällä) maalailemassa uusia graffiteja.

Kun kerroin eräälle ystävälleni olevani menossa maalaamaan graffiteja, hän innostui ideasta ja päätti lähteä mukaani. Helpotuin, sillä yksin maalailu olisi ollut ankeaa. Suuntasimme siis aurinkoisena lauantaina kohti Suvilahtea mukanamme rautakaupasta hankitut spraymaalit.

Paikalla oli kymmenkunta muutakin graffititaiteilijaa.

Pitkä seinä oli täynnä hienoja graffiteja. Ajatus niiden päälle maalaamisesta pelotti, sillä ekakertalaisina emme voineet taata teostemme yhtä tasokasta laatua. Löysimme onneksi kohdan, jossa oli vain epämääräisiä töherryksiä ja päätimme valloittaa sen. Pääasiassa seinän maalaukset olivat kuitenkin todella hienoja, toisin kuin usein katukuvassa näkyvät laittomat töherrykset.

Helsingin kaupunki aloitti vuonna 1998 Stop töhryille -kampanjan, jonka tarkoituksena on siistiä niin sanottu katutaide kaupungin katukuvasta. Projektiin on syynätty useita miljoonia euroja rahaa. Tavallaan ymmärrän projektin tarkoituksen pitää kaupunki siistinä, mutta mielestäni tyylikkäät graffitit ennemminkin piristävät kuin pilaavat katukuvan. Töhryjäkin on välillä kiva bongailla, mutta esimerkiksi rasistiset tai loukkaavat mielenilmaukset pitäisi mielestäni siistiä. Suvilahden laillisen seinän kerrotaan kuitenkin viime vuosina vähentäneen laittomia tuherruksia. Vuonna 2010 kampanjan nollatoleranssipolitiikkaa höllennettiin ja Suvilahden seinä valittiin vuoden helsinkiläiseksi kulttuuriteoksi.

Kohtasimme ensimmäisen vastoinkäymisen heti alussa: miten spraymaalipurkki avataan? Kannen ohjeen mukaan avaamiseen käytetään ruuvimeisseliä. No, oletettavasti emme olleen varautuneet meisseleillä, joten käytimme fyysistä voimaa! Pienen taistelun jälkeen onnistuimme. Onneksi, sillä avun pyytäminen kokeneemmilta olisi ollut noloa. Pienen suunnittelutuokion jälkeen sitten vain maalipurkki käteen ja sprayaamaan!

Kuvioiden maalaaminen vaati tarkkaa keskittymistä.

Harmiksemme meillä ei ollut mukanmme peiteväriä, kuten lähes kaikilla muilla läsnäolijoilla. Peiteväriä käytetään peittämään jo seinällä oleva teos, jotta omalle graffitille saa tasaisen pohjan. Jouduimme siis tuhlaamaan maalejamme saadaksemme jossain määrin järkevän taustan teoksillemme. Mutta taustan maalaaminen oli hyvää harjoitusta spraypurkin käsittelylle.

Jos graffiteja meinaa tosissaan maalata, en suosittele rautakaupan värejä! Ensinnäkin, ne eivät peitä kunnolla alla olevia maaleja. Toiseksi, niiden suuttimet tuhrivat vähän minne sattuu ja kolmanneksi, maalaaminen on miltei mahdotonta ilman valumajälkiä. Ja vielä viimeiseksi rautakaupan värivalikoima on melko kehno. Vastavuoroisesti suosittelen ottamaan mukaan kumihanskan, sillä maalilla on taipumus sotkea sormet. Tähän olimme onneksi osanneet varautua. 

Hyviä graffitien maalaamiseen tarkoitettuja spraymaaleja saa useista verkkokaupoista. Verkkokaupat tarjoavat myös erilaisia suuttimia, joilla voi määritellä suihkun leveyttä ja voimakkuutta. Verkossa hintakin on edullisempi, noin neljä euroa purkki (omista pulitimme kuutisen euroa). Kaikilla muilla oli parikymmentä ammattimaista purkkia mukanaan, joten oli hieman orpo olo kahden rautakauppapurkin kanssa.

Piti tietenkin kertoa, ettei meillä ollut aiempaa kokemusta graffiteista.

Amatöörimäisistä varusteistamme huolimatta maalailu oli ihan mahtavaa! Tuli jotenkin todella vapautunut tunne, kun sai suihkia maalia pitkin seinää. Ja kun onnistui saamaan aikaiseksi suoran viivan ilman valumia, tunsi olonsa voittajaksi. Kun olimme miltei valmiita kohdallemme pysähtyi autollinen ehkä hieman kokeneempia graffitittaiteilijoita. "Hei tytöt, ai eka kerta? Hyvää biisonii!", huusi poika etupenkiltä. Alan slangi ei ollut täysin hallussa vielä, mutta oletan sen olleen kohteliaisuus. Huikkasimme takaisin, että aiotaan ruveta käymään täällä useamminkin.

Tällaisen taideteoksen saimme aikaan.

Loppujen lopuksi olimme todella tyytyväisiä ensimmäiseen graffitiimme. Kulutimme kaksi purkillista maalia aivan loppuun, joten viimeistely jäi hieman puolitiehen. Varusteillamme emme olisi pystyneet parempaan. Ikäväkseni sain kuulla, että jo samana iltana teoksemme päälle oli tuhrittu, ystävääni lainaten, "tekotaiteellinen hölynpöly".

Käteen jäi tyytyväinen olo omasta taideteoksesta ja hillitön into lähteä uudestaan parempien varusteiden kera! Suuntaamme siis pikimmiten verkkokauppaan haalimaan uusia maaleja ja suuttimia, ja luomme sellaisen taideteoksen, jota ei niin vain töhritä!

Seuraavaksi Jenni selvittää passikuva-automaattien mysteerin ja menee itsekin kuvattavaksi. 

Dyykkaus on kivempaa kuin kaupassa käynti

Huonoja uutisia kiljupäivitystä odottaneille! Vappukiljut jäi tekemättä, sillä kiljun keittäminen osoittautui suorastaan rakettitieteeksi ainakin kaikenmaailman nettisivujen ja keskustelupalstojen reseptien perusteella. Vietin useammankin illan kaupungilla metsästäen mitä kummallisempia kiljuhifistelyvälineitä, ettei juomasta tulisi viinietikkaa, metanolia tai räjähtävää pommia. Ja minä kun olin ymmärtänyt, että hommaan riittäisi ämpäri, pala pullahiivaa, pussillinen sokeria sekä muutama hedelmä, jotta keittely olisi lainmukaista. Ongelman ydin taisi olla kiljuasiantuntijan puuttuminen. 

Kiljumaistajaiset ovat siis jäissä toistaiseksi, mutta pääsinpäs kokeilemaan vieläkin huikeamman ekan kerran. Lähdin kahden kaverini mukaan dyykkausreissulle porilaisten ruokakauppojen takapihoille. Ajankohta oli melko hassu, sunnuntaikeskipäivä. Olin aina ajatellut, että dyykkarit liikkuvat iltamyöhään pimeässä, mutta aikatauluongelmista johtuen roskistenkaivelun voi näköjään hoitaa auringonpaisteessakin, kun kerran kohdalle sattui pyhäpäivä.

Dyykkaus tarkoittaa roskiksista tavaran keräilyä omaan käyttöön. Dyykkausta on siis yhtälailla pullojen keräily roskiksista, roskalavojen penkominen kuin lukemisen ottaminen paperinkeräysastioista. Syömäkelpoista ruokaa voi dyykata ruokakauppojen ja ravintoloiden roskiksista. Suomessa toiset dyykkaavat ruokaa pakon edessä, toiset rahaa säästääkseen ja protestoidakseen samalla tätä kulutusyhteiskuntaa vastaan, jossa syömäkelpoista ruokaa kuskataan surutta kaatopaikalle.

Olen aina pitänyt dyykkareita fiksuina tyyppeinä. Ilmaista safkaa ilman hiilijalanjälkeä. Luotan ruuan syömäkelpoisuuden suhteen omiin aisteihini, enkä kammoksua viimeistä myyntipäivää. Voi olla, että oma laiskuus ja kaupasta ruokansa ostava lähipiiri ovat vaikuttaneet siihen, etten ole päätynyt kaivelemaan ruokakauppojen roskiksia. Dyykkavien tuttujen huikeat kertomukset suurista herkkulöydöistä ovat tosin painuneet mieleen.

Aloitimme dyykkauskierroksen kaupasta, jonka roskiksista kaverini ovat löytäneet lähes aina ison saaliin. Kävelimme muina miehinä roskiskatokseen ja liikkeemme tallentuivat roskisten yllä olevaan valvontakameraan. Tämä ei minua haitannut, sillä roskisten kaivelu ei ole laitonta. Kameranauhaakaan tuskin katsotaan ellei siihen ole jotain aihetta. Kaupan kahdesta roskiksesta toinen oli täynnä kukkia ja toinen tyhjä lihatiskin haisevia jämiä lukuun ottamatta. Pengoimme jokaiselle kotiin vietäväksi kukkakimput, mutta mitään syömiskelpoista laatikosta ei löytynyt. Liha ja kala olivat olleet liian kauan lämpimässä. Hunajamelonit vihersivät. 

Ensimmäinen roskis tarjosi kukkia äidin kahvipöytään.

Jatkoimme ruuanetsintää ja jouduimme tarkistamaan yhteensä viiden kaupan roskikset, joista jokainen oli harmiksemme lukittu. Monet ruokakaupat noudattavat nykyään Päivittäistavarakauppa ry:n suositusta, jonka mukaan myymälöiden tulisi mahdollisuuksien mukaan estää dyykkaaminen, sillä "jäteastioissa olevien elintarvikkeiden turvallisuutta ei voida taata". En kyllä ymmärrä, miksi kukaan olettaisi kaupan olevan vastuussa "roskien" syömäkelpoisuudesta. 


Toiset kaupat väittävät dyykkareita varkaiksi, koska ruokaa haetaan roskiksesta ilmaiseksi ja kaupasta ostaminen vähenee. Ymmärrän toki pointin, etteivät kaupat pyörisi, jos kaikki dyykkaisivat, mutta miten pois heitetyllä tavaralla voi olla omistaja? Myös jäteyhtiöiden väitetään pitävän dyykkareita vihollisinaan, koska jätekuorman pienentyminen on heidän tuloistaan pois. Aika itsekeskeistä sanon minä.

Tämä oli tuttu näky useamman kaupan pihalla.

Seitsemäs kauppa tärppäsi. Paikallinen pikkukauppa oli ovelasti piilottanut roskiksensa peltiaidan taakse. Aidan välissä oli kuitenkin pienen ihmisen mentävä väli, josta pääsimme pujahtamaan sisään. Roskikseen kurkistaminen oli vähintään yhtä jännää kuin aarteenmetsästys. Ei kaupan hyllyjen välissä saa näin suurta onnistumisen iloa! "Jippii täällä on viiliä ja mehua!"

Päivän saalis oli sopiva piknikille.

Ekakertadyykkareille suosittelen asianmukaista varustusta. Hanskat ja vaatteet, jotka voivat huoletta likaantua helpottavat tonkimista. Itse jatkoin matkaa roskiksilta suoraan sukulaisten pääsiäispäivällisille, että onnistuu se dyykkaus siivostikin. Tytöt jatkoivat herkkujen kanssa piknikille ja hyvää oli ollut. Roskiskatoksessa oli viileä, niin maitotuotteetkin olivat pysyneet hyvinä. Otollisin aika dyykkaukselle olisi tietenkin illalla heti kauppojen suljettua. 

Dyykkausta harrastavan kaverini ainoa ruokamyrkytys on tullut kaupasta ostetusta tuotteesta, eikä dyykattu ruoka ole ikinä aiheuttanut vatsanvääntöä. Kaverini pitävät dyykatun ruuan syömistä melkeinpä vaarattomampana kuin kaupasta ostetun, sillä dyykattu ruoka tulee tarkistettua aina huolellisesti ennen syömistä. Kaupasta ostettua ei tajua kyseenalaistaa.

Kananmunat päätyivät toisen kaverin äidin jääkaappiin ja mehun otin itse mukaan. Pahat roskishajut sain pois mehupurkista huuhtelemalla. Hyvin näytti äidille ja siskollekin maistuvan, vaikka siskolle ei kerrottukaan heti mehun alkuperää. Kukkakimppukin kelpasi äidin pöydälle.

Käteen jäi ilmaiset piknikherkut ja iloinen mieli. Innostuin dyykkailusta niin, että olen jo suunnitellut ylipuhuvani jonkun kaverin Helsingissäkin seuraavalle dyykkausreissulle mukaan. Vinkkejä innokkaille löytyy dyykkareiden keskustelupastalta.

Seuraavaksi Tiina lähtee Suvilahteen etsimään graffitinmaalausseuraa tavoitteenaan saada itsekin tuhraistua jokin merkki seinään.

Sushi tuntuu epämukavalta suussa

Tilasimme sushi-lajitelman nigiri- ja maki-susheja.

Olen aina ollut epäileväinen tuntemattomien ruokien suhteen. Lähiaikoina olen onnistunut laajentamaan ruokareviiriäni kunnioitettavasti. Syön nykyään sujuvasti soijaa, tofua, keitettyjä kasviksia ja useita eri kalalajeja. Jossain menee kuitenkin raja, esimerkiksi herkkusieniin ja oliiveihin en enää koske! 

Koska ruoka on (yleensä) hyvää ja syöminen on kivaa, päätin uskaltautua ystävieni kanssa sushi-lounaalle. Olen kerran ulkomailla illastanut sushi-buffetissa, mutta ateriani rajoittui tuolloin pitkälti riisiin. Kaikki muu näytti niin epämääräiseltä. Kasasin tuolloin lautaselleni muutamia sushi-knöllejä, mutta kaivoin niiden sisältä vain riisit ja jätin muun syömättä. Joskus kyllä heittäydyn, mutta tuolloin ei ollut vielä raa'an kalan aika. Nyt uusi yritys.

Sushi on japanilaista perinneruokaa, jossa riisiin yhdistetään täytteeksi tai päällysteeksi kalaa, äyriäisiä, kasviksia tai kananmunaa. Sushin suosio on viime vuosina kasvanut Suomessa hurjasti. Helsingistä tuntuu löytyvän joka kulman takaa sushi-ravintola. Eniron ja Fonectan yrityshauilla hakusana sushi tuottaa 18 tulosta, ja todellisuudessa ravintoloita on varmasti enemmän.

Jenni, jolle sushi on ennemminkin intohimo kuin pelkkä ruoka, suositteli ekakertalaisille Punavuoressa sijaitsevaa Sushibaria. Meistä kukaan ei ollut aiemmin käynyt sushi-ravintolassa, joten enempää vaihtoehtoja tutkimatta tyydyimme suositeltuun. Ovella ystäväni kuiskasi toiselle "Onneksi henkilökunta näyttää suomalaiselta, niin niiltä voi kysyä neuvoa." Näytimme varmasti siltä kuin olisimme tulleet väärään paikkaan.

Olin tutustunut paikan ruokalistaan etukäteen ja asiantuntevana kerroin ystävilleni, mitä kaikkea on tarjolla. Tarjoilijan saapuessa päädyimme kuitenkin pyytämään apua, sillä vaihtoehtoja oli liikaa ja halusimme asiantuntijan mielipiteen, mitä ensikertalaisten kannattaisi syödä. Tilasimme yhdessä 15 palan lajitelman, jotta saisimme hyvän tuntuman useisiin eri makuihin.

Tunnetuimmat sushilajit ovat maki ja nigiri, joita meidänkin annos sisälsi. Maki on merilevän sisälle käärittyä riisiä ja lisuketta. Nigirissä taas lisuke on aseteltu riisipallon päälle. Sushi tarjoiltiin soijan ja wasabin kanssa. Hetken odoteltuamme saimme annoksen pöytään. Annoksestamme löytyi simpukkaa, lohta, tonnikalaa, jättikatkaravun pystöä, siikaa, tofua ja kurkkua. Ei paha! Ennakkoluulottomasti tartuimme syömäpuikkoihin.

Ennen ensimmäistä sushipalaa ilme oli toiveikas. Sushipala suussa toivo oli menetetty.

Aloitin suht turvallisella valinnalla, riisiä käärittynä tofuun. Jouduin ikäväkseni saman tien toteamaan, etten turhaan ole vältellyt sushia. Pelkäsinkin, etten voi sietää sushin koostumusta suussa. Sama homma kuin herkkusienten kanssa: ei maistu juuri miltään, mutta pureskelu tuntuu niljakkaalta. En toki voi ensimmäisen palan jälkeen yleistää kokemustani kaikkiin susheihin, joten jatkoin taistelua.

Jättikatkaravun pyrstö ja kasvistäytteiset makit upposivat melkein ongelmitta, vaikka niissäkin koostumus tökki. En osaa sanoa miksi, sillä sushit ovat koostumukseltaan keskenään erilaisia. Eikä minulla ole mitään riisiä vastaan. Joku siinä ei vain toiminut. Raa'an tonnikalan kohdalla tuli stoppi. Maistoin kuitenkin!

Ystävilleni sushit upposivat huomattavasti helpommin, vaikka eivät hekään ruokailusta silminnähden nauttineet. Syötyämme tarjoilija kysyi, maistuiko? Repesimme nauramaan ja yritimme kohteliaasti kuvailla fiiliksiämme sushista. Tarjoilijan mukaan sushi ei vain miellytä kaikkia. Oma vinkkini on, että jos nautit herkkusienistä, pidät varmaan sushistakin. Ystäväni eivät täysin tyrmänneet sushia, mutta itselleni tämä oli varmasti ja ehdottomasti ensimmäinen ja viimeinen kerta. Ellen sitten iän myötä kasva sivistyneeksi kulinaristiksi.

Suuhun jäi mieto, mutta hieman omituinen maku ja masuun jäi nälkä.

Seuraavaksi Jenni virittäytyy vapun viettoon ja valmistaa ämpärillisen maukasta kiljua. 

Seksikauppa ujostutti

Minä ja Itiksen Hot Lips

Olipas jännittävää! Siis visiitti seksikaupassa sekä omien fiilisten tutkiskelu, kun joutuu astumaan omalta mukavuusalueelta täysin tuntemattomaan maailmaan. Ajattelin seksikaupassa vierailun olevan hauska ja aika helppo eka kerta. Mutta kun päivä lähestyi, aloin jännittää ihan kauheasti. Olin nimittäin päättänyt, että tämä eka kerta on koettava yksin, sillä onhan se aivan eri asia mennä pornokauppaan kaverin kanssa hihittämään kuin astella sinne yksin omana itsenään.

Tiesittekö muuten, että ensimmäiset dildot tehtiin luusta, puusta tai nahasta jo 700 vuotta sitten? Vibraattorit taas tulivat runsas sata vuotta sitten ja Hesarin artikkelista saa hyvän käsityksen siitä, kuinka häveliästä seksivälineiden käyttö oli. Sinkkuelämää -sarjan myötä seksilelut ovat ainakin nuoremmalle sukupolvelle täysin arkipäivää.

Minulla oli ennakkokäsitys siitä, minkälaista seksikaupassa on. On lehtiä, leffoja, leluja ja asuja. Yritin kysyä vinkkejä kavereilta, minne kannattaisi mennä, jos ei halua päätyä pieneen, hämyiseen ja likaiseen putiikkiin. Kaverit kehottivat kiertämään Kallion kaukaa mutta muita vinkkejä ei tippunut. Päädyin lopulta Itäkeskuksessa olevaan Hot Lipsiin, koska liikkeen tunnuslause valoisa ja avara yli 400 neliöinen erotiikan megamarket ei kuulostanut pelottavalta.

Kohtasin ensimmäisen haasteen heti Itäkeskukseen päästyäni. Kauppa ei ollut siellä, missä luulin sen olevan, enkä kehdannut kysyä ihmisiltä, missä päin mahtaa olla Hot Lips -liike. Niinpä sitten harhailin kaduilla ympäriinsä melkein puoli tuntia, ennen kuin liike tuli vastaan. Liikkeeseen ei päässyt tirkistelemään mistään sisään, sillä ikkunat ja ovi oli verhottu mustalla teipillä. Tartuin rohkeasti K-18-kyltillä varustettuun oveen ja astuin sisään. Huikkasin heit kassalla istuvalle mustahuppariselle pojalle ja pujahdin äkkiä turvallisen näköisen hyllyn väliin. 


Hyllyllä oli pitkä rivi erilaisia liukuvoiteta, nappasin yhden niistä käteeni ja esitin lukevani sen etikettiä. Todellisuudessa suunnittelin jo pakoa kaupasta, sillä olin todella hermostunut. En alunperinkään tiennyt, mitä haluan ostaa ja nyt olin ihan hädissäni, kun mieleni ei tehnyt ostaa mitään. Kaupassa ei ollut muita asiakkaita ja olin varma, että myyjä ajatteli, että tuo tyttö on kyllä eksynyt väärään paikkaan.


Kun nappasin puhelimellani valokuvan, puhelimeni piti äänen, mikä kuulosti siinä tilanteessa todella kovalta takana pauhaavasta radiosta huolimatta. Naamani oli kuumotuksesta päätellen kirkkaan punainen ja olin varma, että myyjä piti minua täysin hulluna. Kuka oikeasti tulee seksikauppaan kuvaamaan liukastepulloja?

Hot Lipsin hylly salakuvattuna

Vilkaisin purkkien välistä kassalle ja rauhotuin, kun huomasin, että mies tuijottaa tiukasti tietokoneen ruutua. Päätin lopettaa kuvaamisen ja siirtyä seksileluhyllylle. Yritin rauhoittua ja tutkiskelin paketteja aivan kuin kuka tahansa vakkarikävijä. En todellakaan tiennyt, mihin kaikkia niitä vempaimia käytetään, enkä oikeastaan halunnutkaan tietää. Kolusin vielä asustehyllyn läpi, josta löytyi pieniä vaatteita joka lähtöön. Hoitsu, kissanainen ja koulutyttö saivat jäädä tällä kertaa hyllyyn.

Täytyy myöntää, että olin aika pelkuri, sillä jätin kokonaan tekovagina/pumpattavanukke-, leffa- ja lehtiosastot väliin. Mutta ehkä tämä sallitaan ekakertalaiselta. Huikkasin myyjälle kiitti hei ja lähdin helpottuneena ulos liikkeestä. Jälkeenpäin naurattaa panikoimiseni myyjän suhteen. Uskon, ettei myyjää oikeasti tippaakaan kiinnostanut, millä osastolla kaupassa seikkailin. 

Ei seksikaupassa ostoksilla käymistä tarvitse muutenkaan nolostella. En usko, että olisin itsekään jännittänyt yhtään, jos olisin oikeasti tiennyt, mitä haluan ostaa. Nyt lähinnä pyörin päättömänä hyllyjen välissä ja mietin, onko minun pakko ostaa jotain, kun tänne olen tullutkin. Mieluiten tekisin ostokseni rauhassa kotona nettikaupasta. Netti onkin perinteisen pornokaupan pahin vihollinen. Tosin tätänykyä lähes poikkeuksetta jokaiselta liikkeeltä löytyy oma nettikauppa. Tarkkojen tuoteselosteiden ja nettikeskustelujen perusteella tuotteiden vertaileminen on netissä paljon helpompaa. Ja kun tuotteet toimitetaan kotiovelle huomaamattomassa paketissa, ei nolostelullekaan ole aihetta. Tosin monelle meistä riittää ihan ruokakaupan tai apteekin seksivälinetarjonta. 

Käteen jäi hieman hämmentynyt, toisaalta helpottunut ja kuitenkin huvittunut fiilis. Luulen, että tämä eka kerta jäi viimeiseksi. Ei ollut mun juttu.

Seuraavaksi Tiina hyppää tuntemattomien makujen maailmaan ja uskaltautuu maistamaan paljon hehkutettua trendiruokaa, sushia.

Kaupunkilainen ei ymmärrä traktorilla ajon viehätystä

Ajoasento näyttää melkoisen ergonomiselta, etten sanoisi.

Olen kuullut juttua, että maaseudulla traktorilla paikasta toiseen ajelu on aivan normaalia. Esimekiksi Pohjanmaalla näillä kulkupeleillä matkustetaan ketterästi kouluun ja ajetaan traktorirallia iltaisin kylillä. Nivalassa tilanne äityi viime vuonna siihen, että traktorilla ajo kouluun kiellettiin vaaratilanteiden välttämiseksi. Traktorikortin voi suorittaa 15-vuotiaana mopokortin yhteydessä vastaamalla traktorin ajoon liittyviin teoriakysymyksiin.

Lähdin kokeilemaan, kuinka hyvin B-luokan ajokortin hallitsijalta sujuu traktorilla huristelu liikenteessä. Traktorin rattiin pääsy osoittautui helpoksi, sillä työpaikaltani löytyy pari traktoria. Kysäisin pomoltani mahdollisuutta lähteä pienelle ajelulle ja hän luovutti ajoneuvon minulle sen enempää kyselemättä. Pomollani on selvästi suurempi luotto ajotaitoihini kuin minulla itselläni! Kulkupelikseni sain Valtra-merkkisen 7000 kiloisen Valmetin. Työkaverini opasti, mitä mistäkin vivusta ja napista tapahtuu ja kuinka vauhtia säädellään.

Nappuloita, nippeleitä ja vipuja oli niin paljon, että mietin, voiko niiden kaikkien tarkoitusta muistaa vauhdissa. Ratin vierestä löytyi samat toiminnot, kuin henkilöautostakin: vilkku, töötti, tuulilasin pyyhkijät ja nappula, josta ajovalot saa päälle. Lisää nappuloita oli penkin vieressä ja niskan takana. Lattiasta kohosi kolme vaihdekeppiä. Yhdellä määritellään, liikutaanko eteen vai taakse ja toisesta valitaan hidas, keskinopea tai nopea vauhti. Viimeinen keppi on kuin henkilöauton vaihdekeppi, tosin vain neljällä vaihteella. Nopealla laskutoimituksella sekä eteen että taakse voi liikkua kahtatoista eri vauhtia!

Traktorin kopissa on vipuja ja nappuloita joka lähtöön.

Hermoilustani huolimatta opin käyttämään ajopeliä nopeasti. Pienen harjoittelun jälkeen oli aika siirtyä liikenteeseen, joten radio pauhaamaan, varoitusvalo päälle ja menoksi! Vaihdekepit ja polkimet tottelivat huomattavasti kömpelömmin kuin henkilöautoissa. Polkimilla oli liian vähän tilaa, sillä meinasin useampaan otteeseen sössiä, kun kenkä jäi jumiin kytkimen päälle. Työkaverini istui kyydissä, sillä hoidimme samalla pienen työkeikan. Matkaa tälle reissulle tuli rapiat kilometri suuntaansa. Lisähaastetta ekakertalaiselle toi viisimetrinen perävaunu!

Ajo sujui yllättävän hyvin. Suurimmalla vaihteella nopeuteni nousi 35 kilometriin tunnissa. Olisin luultavasti päässyt hieman kovempaakin, mutta en uskaltanut ruveta hurjastelemaan. Mateluvauhdilta se kyllä tuntui. Työkaverini huomautti, että voisin halutessani väistää takaa tulevia tien sivuun. Annoin kuitenkin autojen körötellä perässäni, sillä matka ei ollut järin pitkä. Liikennevaloihin piti hidastaa tarpeeksi ajoissa, ettei järkäle valunut keskelle risteystä. Jarrutkaan eivät kuulemma olleet ihan tuliterässä kunnossa.
 

Edessä on tyhjää, mutta taakse kerääntyi lyhyt jono.

Ei se niin vaikeaa ollut kuin olin kuvitellut. Kokeiltuani väittäisin kyllä, että traktorilla ajo on haastavampaa kuin autolla. Siksi olenkin hämilläni, että traktorilla pääsevät hurjastelemaan 15-vuotiaat nuorukaiset. Ehkä kulkuneuvon nopeus ratkaisee sen, että traktorionnettomuuksista saa lukea uutisissa harvemmin kuin nuorten auto-onnettomuuksista.

En tiedä, mikä nuoria maaseutulaisia traktoreissa viehättää. Olen viettänyt nuoruuteni pääkaupunkiseudun kupeessa, joten en ole törmännyt tähän kuulemaani traktori-ilmiöön. Eikö muka mopolla tai polkupyörällä voisi helpommin siirtyä paikasta toiseen? Ehkä kyse on vain imagosta: mitä suurempi menopeli, sitä kovempi jätkä? No, en tuntenut oloani kovin cooliksi traktorilla körötellessäni. Ehkä kaupunkilaisen ei kuulukaan ymmärtää.

Seuraavaksi Jenni rohkaisee itsensä ja astelee ekaa kertaa ikinä erotiikkaliikkeen ovesta sisään pumpattavien barbaroiden maailmaan. 

Kallion korttelisauna ei jättänyt kylmäksi

Suomi on saunojen luvattu maa. Erilaisia saunoja on lähes yhtä monta kuin saunojiakin. Pihasauna, rantasauna, savusauna, taloyhtiön sauna, kerrostaloasunnon sauna ja uimahallin sauna. Suomalaisia saunoja kaikki, mutta niin erilaisia. Kaikki edellä mainitut olen kokenut, mutta yksi saunatyyppi uupuu. Nimittäin helsinkiläinen korttelisauna.

Korttelisaunalla tarkoitetaan kaupunkialueella sijaitsevaa yleensä kerrostalon pohjakerrokseen tai siipirakennukseen rakennettua yleistä saunaa. Kaupungistumisen myötä 1800-luvun lopulla korttelisaunat yleistyivät ja korvasivat tonttikohtaiset pihasaunat. Lisääntynyt kaupunkilaisväestö asui ahtaasti pienissä alivuokrahuoneistoissa, joista vain harvoissa oli omat peseytymistilat. Yleiset saunat olivat tähän aikaan työläisväestölle välttämättömiä. Korttelisaunat ovat nykyään harvassa. Kerrostalon omat taloyhtiöiden saunat ja asuntojen omat saunat ovat tulleet tilalle.

Viime tiistaina oli minun aikani lähteä kokeilemaan korttelisaunan löylyjä. Valitsin saunaksi sen aidon oikean, eli Helsingin ainoan puulämmitteisen, Kalliossa sijaitsevan Kotiharjun saunan. Sauna on rakennettu vuonna 1928. Kotiharjun saunalle ei ole vaikea löytää. Saunan edustalla kirkkaan punaisen Sauna-kyltin alla palloilee lähes poikkeuksetta pelkkiin pyyhkeisiin verhoutuneita miehiä. Minä ja ystäväni raivasimme tien ravunpunaisten saunojien välistä saunalle.

Pukuhuoneessa oli mökkitunnelmaa

Alakerrassa olevassa miesten pukuhuoneessa kävi kuhina. Maksoimme vastaanottotiskin miehelle sisäänpääsymaksun: 7,5 euroa opiskelijalta ja 10 aikuiselta, ja suuntasimme portaita ylös naisten puolelle. Pukuhuoneessa oli mukava tunnelma. Vanhat puiset pukukopit ja kaksi pitkää puista ruokapöytää penkkeineen toivat mieleen mummon kesämökin. Nurkassa seisoi kirjahylly. Sisustuselementteinä toimivat räsymatot, vanhat posliiniesineet ja ristipistotaulut. Saunaan kuljettiin avaran pesutilan kautta. Uudenkarheiden kaakeleiden ja suihkujen jälkeen sauna suorastaan säikäytti. Heti ensimmäisenä vastassa oli kolmimetrinen järeä kiuas, jossa kiviä on 1500 kilon ja rautaa 800 kilon edestä. Metrin mittaiset halot nojailivat seinään kiukaan vieressä. Niitä kuluu kiukaan lämmitykseen päivittäin motin verran.

Saunan lauteet sopivat kiukaan massiiviseen tyyliin. Valtavat betonista valetut portaat jatkuivat katon rajaan asti. Naisporukka oli asettautunut lauteiden puoliväliin. Lämpö nousi korvia polttavaksi ylimmillä lauteilla, joten jäimme suosiolla hieman alemmas. Olin odottanut saunassa olevan enemmän vanhemman väen saunojia, sellaisia kovan luokan mummoja, jotka eivät kavahda suurempiakaan löylyjä. Saattaa olla, että tiistai ei ole muutenkaan mikään viikon suosituin saunapäivä. 


Saunassa oli meidän lisäksemme vain kaksi thaimaalaista naista, kolme suomalaista ja yksi metrin mittainen kiukkuinen mummo. Mitään saunatarinoita ei lauteilla harmiksemme kuulunut. Saunassa oli oikeastaan yllättävän hiljaista. Puut eivät palaneet eikä löylyä tarvinnut heittää. Hienointa oli kuvitella, että näillä samoilla lauteilla ovat istuneet naiset jopa 80 vuotta sitten.

Mekin kävimme rohkeina tyttöinä vilvoittelemassa kadulla.

Muilla saunojilla oli omat saunaoluet mukana ja lisää sai alakerran kylmäkaapista. Myös vihtoja oli myytävänä. Minulle ei tullut mieleenikään, että yleisessä saunassa saisi juoda alkoholia. Kaikki alkoholihan on kiellettyä melkein missä tahansa yleisessä tilassa. Tässä vanhan luokan saunassa tuntui kuitenkin vallitsevan omat säännöt. Vanhan perinteen mukaan Kotiharjun saunassa on oma pesijä. Kun tulimme takaisin pesuhuoneen puolelle, joukon vanhin saunoja oli asettunut makaamaan pesupaikalle ja pesijä suihkutteli tätä vedellä. Aivan kuin Hyvissä herroissa!

Saunan vieraskirjassa oli hauskoja raapustuksia. Mekin laitoimme omamme.

Saunan jälkeen paluu arkiseen kotiin tuntui kummalliselta. Ihan kuin olisi harpannut useammankin vuosikymmenen. Täydellisen rentoutunut olo ja vanhan ajan tunnelma olivat tehneet vaikutuksen. Haluan pian uudestaan!

Käteen jäi kaksi löylyn lyömää tyttöä yhtä kokemusta rikkaampina. Todellakin sellainen kokemus, mitä ei voi ymmärtää ennen kuin sen kokee itse.

Seuraavaksi Tiina virittäytyy maalaistunnelmaan ja lähtee testaamaan traktorilla huristelua.

Japanin katastrofi innoitti osoittamaan mieltä



Mielenosoitukseen osallistui järjestäjien mukaan yli 2 200 ihmistä.


Hei rakkaat lukijat! Tuli hieman muutoksia suunnitelmiin. Jenni lähtee kyllä saunomaan kuten edellisessä postauksessa luvattiin, mutta tässä välissä Japanissa posahti ja Suomessa osoitettiin mieltä ydinvoimaa vastaan. Joten rohkeana tyttönä pakkasin kameran ja kynttilän reppuuni ja suuntasin ekaa kertaa ikinä osoittamaan mieltäni.

Kuuden aikaan tiistai-iltana ihmismassa Kiasman edessä oli massiivinen. Mannerheimin patsaan luona jaettiin ydinvoimamerkillä varustettuja kynttilöitä ja keltaisia rintaneuloja, joissa luki "Atomivoimaako? Ei kiitos." Olin saanut suostuteltua ystäväni seurakseni mielenosoitukseen. Olimme varustautuneet omilla kynttilöillä, mutta innokkaana kävin nappaamassa meille vielä rintaneulat järjestäjiltä.

Mielenosoituksen järjestivät Greenpeace, Natur och Miljö, Luontoliitto, Maan ystävät ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Järjestöillä oli omat valtavat plakaatit mukanaan, mutta tavalliset kaduntallaajat kantoivat kädessään pääasiassa vain kynttilöitä. Muutamia kylttejä näkyi siellä täällä. Kyse oli hiljaisesta kynttilämielenosoituksesta ydinvoimaa vastaan. Mielenosoituksen Facebook-sivulla valaistiin, että tarkoituksena on samalla muistaa Japanin luonnonkatastrofin uhreja ja kunnioittaa niitä, jotka parhaillaan taistelevat Fukushimassa ihmisten pelastamiseksi säteilyltä.




9-vuotias Veijo oli isänsä kanssa osoittamassa mieltään. Hän oli itse halunnut tulla paikalle ja askarrellut ydinvoimaa vastustavan kyltin.



Eräs tapahtuman järjestäjistä huuteli etualalla megafoniin ohjeita: "Omat kynttilät saa nyt sytyttää. Edestä voi tulla hakemaan kynttilän, jos ei ole omaa mukana. Lähdemme pian etenemään kulkueena kohti eduskuntataloa." Olimme onnistuneet soluttautumaan megafoninaisen lähettyville, joten kuulimme hyvin toimintaohjeet. Nainen pahoitteli useaan kertaan äänentoiston kuuluvuutta, sillä osallistujia oli paljon enemmän, kuin oli odotettu. Ohjeita pyydettiin välittämään puskaradion tavoin kauempana oleville. Vain kahden päivän varoitusajalla paikalle oli saapunut yli 2 200 henkeä. 

Tunnelma oli rauhallinen. Vain kerran kuulin jonkun huutavan jotain ydinvoimasta. Meteliä ja mellakkaa ei syntynyt, mitä mielenosoitukselta olisin odottanut. En kuitenkaan ollut pettynyt, tämä vaikutti hyvältä pehmeältä laskulta mielenosoitusten maailmaan. 

Puoli seitsemältä poliisi sulki Mannerheimintien ja kulkue pääsi siirtymään Kiasmalta eduskuntatalolle. Ihmisvirran edetessä aurinko laski ja kynttilänvalo pääsi oikeuteensa. Tuntui aika hienolta talsia Mannerheimintietä pitkin. Ydinkeskustan liikenne oli pysäytetty meitä mielenosoittajia varten! 

Paikalla oli kaikenlaista väkeä. Vanhuksia, nuoria, lapsiperheitä... Keskustelin useiden ihmisten kanssa ydinvoimasta ja ihan arkisistakin asioista. Yhteisöllisyyden tunne kasvoi tallustellessa suuren joukon keskellä. Eräs nainen oli askarrellut valtavan origamin, joka esitti valkoista kurkea. Naiselle lintu symbolisoi Hiroshiman atomipommin uhrien muistamista, luontoa, rauhaa ja japanilaista kulttuuria. Hän kertoi myös tarinan pienestä tytöstä, joka oli sairastunut leukemiaan Hiroshiman sätelyn seurauksena.




Eduskuntatalon portaille kasattiin kynttilämeri Japanin uhrien muistolle.



Eduskuntalatolle päästyämme kynttilät asetettiin portaille ja pidimme hiljaisen hetken Japanin uhrien muistolle. En tuntenut mielipiteeni ydinvoimaa vastaan olevan niin voimakas kuin joillakin muilla osallistujilla, joten en noussut portaille, vaan jäin katutasoon etualalle ihmettelemään tapahtuman etenemistä. 

Mielenosoituksen virallisen osuuden lopuksi Suomen Luonnonsuojeluliiton ympäristöpäällikko Jouni Nissinen piti ydinvoiman vastaisen puheen. Puheessa spekuloitiin Suomen ydinvoimareaktorien vaarallisuutta, vaikka niitä onkin väitetty maailman turvallisimmaksi. Nissinen huomautti, että samaa oli sanottu myös Japanin reaktoreista. Puheen jälkeen virallinen osuus oli ohi. Tunsin olleeni mukana jossain tärkeässä. Ulkona alkoi olla melko kylmä, joten suuntasin ripein askelin sisätiloihin lämmittelemään.

Käteen jäi hieno rintaneula, hyvä mieli ja tunne, että olen oikeasti ollut vaikuttamassa asioihin. Nyt sitten odotellaan Jennin saunareissua!

Raamatun tarinoiden värittämä terapiaistunto

http://www.catholichomeandgarden.com/confession.htm

Minua jännitti ihan vietävästi. Olin menossa tunnustamaan syntejäni päivystävälle papille. En oikein tiennyt mitä odottaa. Ainoa kuvani ripittäytymisestä on elokuvien luoma maailma, jossa istutaan kopissa ja tunnustetaan kasvottomana syntejä seinän takana kuuntelevalle papille. Jotenkin minua pelotti mennä puhumaan itsestäni tuntemattomalle ihmiselle. Miten se saikin oloni niin sekavaksi?

Keravan seurakuntakeskuksen ovella tapasin Pertin, päivystävän papin, jonka kanssa olin sopinut tapaamisen edellispäivänä puhelimitse. Pertti näytti sympaattiselta. Hän oli ehkä kuusissakymmenissä, hänellä oli päällään farkut, sininen villapaita ja silmälasit ja hän tervehti minua hymyillen. Hän oli huomattavasti rennompi kuin mitä odotin. Jännitykseni helpotti hieman.

Kävelimme yläkertaan jonkinlaiseen kokoushuoneeseen, jossa oli pöytiä, nojatuolia ja pitkä sohva. Sain istua minne tahdoin, joten rojahdin muka luontevasti sohvalle. Siitä se sitten alkoi, puolentoistatunnin terapiaistunto!

Aluksi istuimme hetken hiljaa. Sitten kerroin, etten oikeastaan usko Jumalaan, mutta uskon varmaan johonkin, en vain tiedä mihin. Kysyin myös lupaa kirjoittaa tapaamisesta blogiin, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Hän painotti, että kaikki, mistä keskustelemme, jää meidän väliseksi. Juttelimme hetken niitä näitä, lähinnä elämästäni.

Pian oli aika tunnustaa syntini. Kerroin Pertille jotain, josta en ole muille puhunut. Olin päässyt takaisin jännitykseni huipulle ja hermostuneena hipelöin ranteessani olevia ponnareita. Pertti suhtautui syntiini ymmärtäväisesti. Hän vertasi käytöstäni opetuslasten käyttäytymiseen ja selitti tekojani Raamatun tarinoiden avulla. Olin hämilläni siitä, kuinka helposti hän yhdisti Raamatun aikaiset tapahtumat nykyihmisten käyttäytymiseen.

Keskustelimme tekemästäni synnistä ja kaikesta siihen liittyvästä pitkän tovin. Keskustelumme ajautui pikkuhiljaa aivan toisaalle ja ehdin melkein unohtaa olevani ripittäytymässä. Tosin kaiken elämässäni tapahtuneen vertaaminen Raamatun tarinoihin muistutti minua jatkuvasti siitä, että keskustelen papin kanssa.

Evankelis-luterilaiseen rippiin kuuluu synnintunnustus ja synninpäästö. Luterilaisessa kirkossa rippi ei ole sakramentti, toisin kuin katolisessa tai ortodoksisessa kirkossa. Pertti kysyi minulta, haluanko siirtyä kappeliin suorittamaan varsinaisen ripittäytymisen. Paikalla ei Pertin mukaan ole käytännössä väliä, joten jäimme kokoushuoneeseen. Olisin saanut itse omin sanoin kertoa synnintunnustukseni, mutta annoin Pertin tehdä sen puolestani. Jätimme väliin virsien veisaamisen, se ei kuulemma ollut välttämätöntä.

Käytännössä ripittäytyminen tapahtui niin, että Pertti lausui syntini, jonka jälkeen rukoilimme anteeksiantoa ja sain synninpäästön. Päättelin, että varsinaista ripittäytymistä tapahtuu harvoin, sillä Pertti luki paperilta synnintunnustuksen ja -päästön sekä rukoukset. Omin sanoin hän muokkasi ne sopiviksi minun syntiini. Lopuksi pappi siunasi minut kädet pääni päällä ja piirsi otsaani ristinmerkin. Syntini oli anteeksiannettu.

Jäimme vielä juttelemaan. Olin jo päässyt jännityksestäni tyystin eroon. Kävi ilmi, että vaikka tunnustin vain yhden synnin, sain anteeksi kaikki elämäni aikana tekemäni synnit! Näinkö helppoa se oli? Vaikken välttämättä usko synninpäästöllä olevan mitään merkitystä, niin lupaus siitä, että kaikki syntini on pyyhitty pois sai aikaan helpottuneen olon. 

Lähes kaikissa Suomen seurakunnissa päivystävään pappiin saa yhteyden puhelimitse ja heillä on vastaanottoaika oman seurakunnan tiloissa. Jos keskustelu kasvotusten tuntuu vaikealta, voi syntinsä tunnustaa myös nettipapille.

Käteen jäi synneistä puhdistettu sielu ja helpottunut olo. Hämmentävää myöntää, mutta tämä oli oikeastaan aika kivaa.

Seuraavaksi Jenni kiipeää konkarien kanssa lauteille ja testaa minkälaiset löylyt Helsingin ainoaksi jäänyt puulämmitteinen korttelisauna tarjoaa.