Kokemusrikkain kevät ikinä!

Kun meininki alkaa näyttää tältä, on syytä siirtyä kesälomalle!

Hei rakkaat lukijat! Olemme saaneet kokea tänä keväänä teidän kanssanne 16 jännittävää, omituista, hauskaa ja ikimuistoista ekaa kertaa. Muistatteko vielä, kun Jenni pesetti vaatteensa pesulassa ja koki ikävän yllätyksen? Entä, kun Tiina sai ruokajakelusta saaliikseen kolme kassillista ruokaa, meikkejä ja talvitakin?

Blogimme suosio yllätti itsemmekin. Koko kevään aikana blogissamme on käynyt lähes 3500 vierailijaa. Eniten kävijöitä kerännyt postaus oli Tiinan Pakko ottaa, kun ilmaiseksi annetaan. Mikä on sinun suosikkisi?

Nyt nämä ekakertalaiset ovat niin kokeneita, että on aika jättää blogi taakse ja jatkaa kesälaitumille. Toivottavasti olette nauttineet blogin tarjoamista tarinoista ja lähdette itsekin kokeilemaan jotain uutta. Suosittelemme! Tekstit jää tänne teidän luettaviksi, eli jos olet päässyt vasta loppumetreillä mukaan, käy tsekkaamassa aikaisemmat postaukset tai jos olet ollut mukana alusta asti, käy kertaamassa suosikkisi.

Toivotamme kaikille lukijoillemme mukavaa ja kokemusrikasta kesää!

Iso kiitos, ilman teitä tämä ei olisi ollut yhtään näin hauskaa!

Terveisin, Jenni ja Tiina

Bingossa ei huudetakaan bingoa

Rivillinen ikäloppuja mummoja heiluttaa ruutulappusia tupakansavun keskellä ja huutaa bingoa yhteen ääneen niin, että tekohampaat meinaavat tippua suusta. Tämä on ensimmäinen mielikuvani bingosta. Oikeasti minulla ei ole mitään käsitystä, miten bingoa pelataan nykypäivänä. Hetken googlettamisella selviää, että netissä. Tietenkin.

Mutta kyllä niitä vanhanajan bingohallejakin vielä löytyy.Ylen artikkelin mukaan bingoa pelataan Suomessa jopa 200 paikassa.

Ei tämä luku entisellään ole. Helsingissä oli 70-luvulla yli sata bingohallia ja nyt niitä on enää yksi. Nettibingo ja tupakkalaki ovat kuihduttaneet perinteisen bingon.

Bingo on alun perin keksitty 1500-luvun Italiassa. Vuosien saatossa pelistä on kehkeytynyt monta eri versiota. Tuntemamme bingoversio on peräisin Yhdysvalloista, jonne peli rantautui 1900-luvun alussa. Peli tunnettiin tuolloin nimellä Beano, koska ruudukot oli tapana merkitä pavuilla. Ensimmäiset bingot pelattiin Suomessa vasta vuonna 1969.

Vuonna 1987 perustettu Finnbingo tunnettiin ennen nimellä Itä-Bingo

Kun muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, suuntasin Helsingin ainoaan bingohalliin Finnbingoon. Koin yllätyksen heti ovella: bingohalli vilisi ihmisiä. Työntekijät juoksivat vyölaukkujensa kanssa pöytien välissä huutaen: "Onko nyt kaikilla? Tarvitseeko joku vielä?". En tiennyt, mistä on kyse, joten kävelin muka-tyynesti huoneen poikki kuulutustiskille. Odottelin hetken ja ihmettelin vauhdikasta menoa, kunnes yksi bingoemännistä tuli luokseni. Kerroin olevani ekakertalainen ja kysyin olisiko hänellä aikaa näyttää, miten peli toimii. Selvisi, että sunnuntai-iltaisin pelataan perinteistä vihkobingoa ja kaikilla on kiire. Ensi viikolla olisi aikaa opettaa.

No, tiistaina uusi yritys. Vihkobingon vauhdikas meno oli tipotiessään. Kymmenisen pelaajaa istui pöytien takana. Keski-ikä oli noin 70. Heti, kun astuin sisään, alkoi yhden pöydän takana permanenttipäisten leidien kuiskuttelu. Ohitin mummojen katseet ja huikkasin bingoemännälle. Hän neuvoi minua istumaan automaattibingopöydän viereen. Paikassa oli myös toisenlaisia bingopöytiä ja jotkut rustasivat tavallisia paperiruudukkoja.

"Bertta 12, Niilo 35, Gideon 49..", kuului automaattina kaiuttimista. Syötin kahden euron poletin ja valitsin kaikki ruudukot pelikäyttöön. Numerot alkoivat yksitellen vilkkua punaista valoa. Juuri, kun olin kysymässä, että mitä sitten tehdään, huomasin bingoemännän kadonneen.

Ei mennyt kuin hetki ja minun pöytäni päällä oleva punainen lamppu syttyi. Bingoisäntä kuulutti: "Pöytä numero 42". Nainen tuli luokseni, kertoi minun saaneen bingon ja ojensi 3 euron pistelaput käteeni. En ehtinyt edes tajuta voittoani, kun numerot jo jatkoivat vilkkumistaan. Nainen sanoi, että nyt pelataan neljää riviä. Selvä. Pian bingovalo taas syttyi. Mietin, että onko nyt se hetki, kun pitäisi huutaa bingo. Olin kuitenkin hiljaa, sillä kaikki muut pelaajat näyttivät siltä, että heidän suustaan ei mitään huutoja tulisi kuulemaan.

Nainen kiiruhti taas luokseni ja käski painaa nappia. Pian katonrajassa olevassa telkkarissa pyöri jokin ruletti ja minun piti painaa, jotta se pysähtyisi. Ei voittoa. Sain kuitenkin yhden euron pistelapun. Oli suuri helpotus, kun kierros päättyi. Minulla oli hetki aikaa yrittää sisäistää pelin ideaa.

Finnbingossa yksi kierros maksaa pelityypistä ja ruudukoiden määrästä riippuen 1-2 euroa. Finnbingossa pelataan vain vaakarivejä. Kun kierros alkaa, pitää yhteen ruudukkoon saada yksi vaakarivi, seuraavaksi kaksi ja niin edelleen. Numero vaihtuu aina, kun joku saa bingon. Tässä kaikki, mitä opin muutaman pelikierroksen aikana. Finnbingon nettisivuilta löytyy tarkemmat ohjeet. 

Finnbingossa voitot maksetaan pelikuponkeina, jotka voi vaihtaa poleteiksi. Kun seteleitä on yli kymmenen euron arvosta, ne voi vaihtaa lahjakorteiksi. Perinteisessä bingossa voittoja ei lain mukaan saa maksaa rahana. Bingon ehdot säätelee vuonna 1980 Suomen arpajaislakiin lisätty bingoasetus. Bingoa saa pyörittää vain yleishyödyllinen yhdistys ja pelin on sijaittava tietyssä paikassa, eli se ei voi toimia samaan aikaan netissä. 

Sijoitin vielä toiset kaksi euroa omasta pussista bingoon yrittäen päästä pelaamisen makuun. Harmikseni en voittanut enää kuin yhden euron arvoisen bingosetelin. Polettiin tarvitaan kuitenkin kaksi euroa, joten päätin ottaa setelin muistoksi. Pelaaminen kävi myös hieman tylsäksi, kun piti vain tuijottaa vilkkuvia numeroita ja odottaa, jos voitto osuisi kohdalle. 

Finnbingossa kahdella pistekortilla saa yhden poletin

Minulle jäi arvoitukseksi, kuinka suuria voittoja bingossa voi voittaa. Yhdellä kierroksella olin kuulevinani, jonkun pöydän voittaneen satoja euroja. En kuitenkaan kuullut mitään voittotuuletuksia, niin en voi mennä vannomaan. Toisaalta vanhuksilla ei näyttänyt olevan tapana pitää isoa meteliä muutenkaan.

Oli hauska huomata, minkälaisia pelureita paikka oli täynnä. Jotkut papat pelasivat useammalla automaatilla kerrallaan ja kävivät aina kierroksen alussa näpyttelemässä pelit käyntiin. Eräs mummo juoksi aina kierroksen välisellä kahden minuutin tauolla nurkassa olevalle pelikoneelle. Huh huh.

Olin kuitenkin hieman pettynyt bingon vaisusta tunnelmasta. Luulin juuri bingon huutamisen ja yhdessä jännittämisen olevan se juttu. On silti mukavaa, että tällaisia paikkoja vielä on. Isolle osalle perinteisen bingon pelaajista pelaaminen on mahdollisuus tavata muita ihmisiä ja viettää aikaa.

Käteen jäi euron pelikuponki ja iloinen fiilis pienistäkin bingovoitoista. En kyllä lähtisi uudestaan. Sen verran tuntui tunkeutumiselta vakiintuneen bingoporukan reviirille.

Solarium aiheutti kauhunsekaisia tunteita

Näyttääkö houkuttelevalta "auringonottopaikalta"? Kuva: http://www.sxc.hu/photo/130701

Solariumlaitteet ovat rantautuneet Suomeen jo 80-luvulla. Silloin Helsingissä sijaitsi maailman toiseksi suurin solariumkeskus ja solariumlaitteiden povattiin leviävän 15 vuoden sisällä ihmisten olohuoneisiin ja työpaikkojen taukotiloihin. Tsekatkaa ihmeessä Arvi Lindin juontama uutispätkä solariumista vuodelta 1985. Siellä ollaan kauhuissaan, että mihin tämä ilmiö oikein johtaa.

Ehkä jonkun olohuoneessa on joskus ollutkin solariumlaite, mutta mielestäni ilmiö on jo hieman pasé. Olen kuullut, että ainakin muutama kotipaikkakuntani kuntosali on luopumassa kokonaan solariumlaitteista vähäisen käytön vuoksi. Päätin kuitenkin ottaa selvää, miltä tuntuu maata putkenmallisen vekottimen sisällä ja kuvitella ottavansa aurinkoa. Ajatus puistatti minua.

Solariumin terveys- ja haittavaikutuksista löytää internetistä tietoa mielinmäärin. Jos haluaa uskoa solariumin parantavan terveyttä, uskomukselle saa tukea esimerkiksi Solarium.fi -sivulta. Sivustolla väitetään, että valtaosa solariumin käyttäjistä ei käytä laitetta hankkiakseen hyvän rusketuksen, vaan taivoitteena on energisyyden ja mielihyvän tunne, pirteys sekä solariumin yleishoitava vaikutus rasvaiselle, ärtyneelle ja akneiholle. Eräs englanninkielinen sivusto taas jakaa tutkimustietoa, että solariumin käyttö alle 30-vuotiaana lisää ihosyövän riskiä 75 prosentilla. Mihin sitä nyt sitten uskoisi?

Luotettavana tietolähteenä pidän kuitenkin säteilyturvakeskuksen sivuja. Siellä
kerrotaan solariumissa käytettävän ultraviolettisäteilyn olevan iholle vaarallista ja sitä suositellaan välttävän. Solariumiin ei tule mennä alle 18-vuotiaana, herkän ihon omaavana tai jos on viettänyt aikaa auringossa kyseisenä päivänä. Käynnit tulee rajoittaa kymmeneen kertaan vuodessa.

Ehkä minä en yhteen kertaan kuole. Suuntasin siis kuntosalille, josta olin aiemmin kysellyt solariumin käyttömahdollisuutta. Säteilyturvakeskus suosittelee ensikertalaiselle viiden minuutin käyntiä, kun taas laitevalmistajan suositus on 15 minuuttia. Valitsin kultaisen keskitien, ja syötin automaattiin 4 euroa, joka riitti kymmeneen minuuttiin. Solariumkäyntini aikana koin melkoisen tunteiden kirjon:

• Tyhmyys: Jo ennen kuntosalille pääsyä pidin itseäni tyhmänä. Menenkö todella vapaaehtoisesti makaamaan suljettuun koppiin vain saadakseni ruskeamman ihon? Hoin päässäni, että teen tämän blogin takia, enkä oikeasti ole näin pinnallinen.
• Häpeä: Saavuin salille, en suinkaan lenkkarit, vaan bikinit kassissa! Koitin hipsiä solariumhuoneen ovelle kenenkään huomaamatta, en halunnut ihmisten näkevän, että tulin paikalle vain hakeakseni rusketusta.
• Tyhmyys: Syötettyäni kolikot automaattiin, tunsin oloni uudestaan tyhmäksi. Laite sanoi käynnistyvänsä kahden minuutin kuluttua, joten makoilin yksin pimeässä putkessa silmäsuojat silmillä ja odotin. Kuinka järkeväksi ihminen voi siinä itsensä tuntea?
• Pelko: Yhtäkkiä kone pamahti päälle, tuli valoisaa, vaikka silmäni oli suojattu ja alkoi hillitön hurina. Laite narisi epämääräisesti. Ujutin toisen käteni kannen ja pohjan väliin, jottei laite vain jäisi jumiin. En ehkä hengittänyt ensimmäiseen minuuttiin.
• Pakokauhu: Mitä jos tämä ei lopukaan? Mitä jos en saa kantta auki? Kuuleeko kukaan, jos huudan apua? 10 minuuttia tuntui todella pitkältä ajalta...
• Helpotus: Ultaviolettilamput sammuivat ja tuli taas pimeää. Työnsin yllättävän painavan kannen auki ja pomppasin seisomaan. Tuulettimista johtuva hurina jatkui yhä. En jäänyt jumiin, en kuollut, enkä edes palanut. Huh.

Käynnin jälkeen havaitsin ihonvärissäni hienoisen sävyeron. Jotain siis tapahtui. Vaikka pakokauhu ja pelon tunne eivät tuon värin arvoisia olleetkaan. 

Seuraavaksi Jenni etsii Helsingistä perinteisen bingohallin ja kokeilee onneaan. Toivotaan, että käy parempi tuuri kuin lotossa.

Valokuva-automaatti viehättää ja vihastuttaa

Automaattikuvia voi ottaa myös kotona!

Valokuva-automaatti, siinäpä vasta vekotin! Kuka niitä edes käyttää nykypäivänä? Passikuvia automaatissa on turha ottaa, sillä harvoin tiukoille viranomaisille kelpaa automaattikuva. Ja eikö kaverikuvia varten ole nykyään helpompi kaivaa omasta taskusta digipokkari tai kännykkäkamera? Näistä syistä olen itse ainakin välttynyt automaatissa poseeraamiselta.

Jokin automaateissa silti kiehtoo. Yhdessä lempi elokuvistani valokuva-automaattien kautta kerrotaan koko tarina. Amélie löytää valokuva-albumin, joka on koottu revityistä epäonnistuneista automaattikuvista. Hän alkaa jäljittää albumin omistajaa ja päätyy samalla selvittämään albumissa olevan salaperäisen miehen myysteriä. Mies käy kuvauttamassa itsensä säännöllisin väliajoin kaupungin jokaisessa automaatissa ja repii aina kuvansa. Ilman valokuva-automaattia ei olisi koko elokuvaa.

Valokuva-automaatti on vanha keksintö. Ensimmäiset automaattikuvat on otettu vuonna 1910, eli vain 70 vuotta sen jälkeen, kun valokuvauksen keksintö julkaistiin. Ensimmäisen itsekäyttöisen kolikolla toimivan automaatin keksi Anatol Josepho. Photomaton nimellä tunnettu automaatti avattiin New Yorkin Time Squarelle vuonna 1925.

Automaatti saavutti heti jymymenestyksen. Kaikki halusivat kuvata itsensä automaatissa. Kuvia otettiin virallisiin papereihin, kotialbumeihin ja lahjaksi. Yksin, ystävän tai rakastetun kanssa. Valokuvaajan puuttuminen ja näköesteenä toimiva verho saivat ihmiset vapautumaan kameran edessä. Joistakin automaateista verhot jouduttiin jopa poistamaan, sillä pariskunnat vapautuivat turhankin paljon kuvia ottaessaan. Valokuva-automaateilla on tehty paljon myös taidetta, josta kuuluisin esimerkki on Andy Warhol.

Kyllä niitä valokuva-automaatteja vielä jonkun on käytettävä, sillä Pasilan asemalla niitä on oikein kaksin kappalein. Kävin kokemassa ekan kerran toisessa näistä, koska opiskelijakorttiini vaadittiin passikuva, enkä viitsinyt mennä valokuvaamoon. Automaatti kuvat tulevat myös halvemmaksi, jos onnistuu ensiyrittämällä.

Vedin kopin siniseen sävyyn sointuvan verhon sivuun ja astuin sisälle. Hämmennyin hieman automaatin nykyaikaisuudesta: automaatissa pystyi maksamaan pankkikortilla. Kuvat sai valita joko mustavavalkoisina tai värillisinä ja kuvasarjaan sai valita neljä erilaista tai samanlaista kuvaa.

No siihen se nykyaikaisuus sitten loppuikin. Kopissa olevan näytön ohjeteksteistä näkyi noin kolme keskimmäistä sanaa. Siinä sai sitten arvailla, että kumpaa nappia pitää painaa, jos haluaa mustavalkokuvan. Seuraava ongelma ilmeni kuvausvaiheessa. Olin valinnut aseman kahdesta kopista juuri sen, missä lamppu oli palanut, enkä nähnyt kameran linssiä. Niinpä katsoin kokoajan kummallisesti ohi kamerasta. Oli myös hankaluuksia pitää silmät auki siinä pimeydessä odottaen salaman välähdystä.

Tulos neljästä kuvasta oli 0 onnistunutta, 1 silmät kiinni, 1 silmät sojottaa ohi ja 2 säikähtänyttä (yrityksenä pitää silmät auki). Valitsin säikähtäneistä ilmeistä vähemmän säikähtäneen. Kuvien tulostusta sai odottaa pari minuuttia kopin ulkopuolella. Miten ihanan hidasta ja kömpelöä!

Olin kuitenkin harmistunut kuvien huonosta laadusta. Mustavalkoinen kuvani oli sävyiltään haljakka, utuinen ja kasvojen kohdalta hieman sinertävä. Olin odottanut hienoa ylikontrastista ja hieman seepian sävyistä vanhanajan filmikuvaa. Automaatti oli siis samaan aikaan liian nykyaikainen ja toisaalta liian vanhanaikanen. Kuvaa ette valitettavasti saa nähtäväksi, koska se ei ole julkaisu kelpoinen. Pahoittelen.

Onneksi netissä on täydellinen ohjelma vanhoille kunnon automaattikuville. Varoitan, tähän jää koukkuun!

Uskallan väittää, että nyt digiaikana perinteisen filmikuvan, polaroidien ja valokuva-automaattien arvostus on taas nousussa. Hitaiden arvojen ansiosta perinteinen paperikuva ei pääse katoamaan. Saksalainen Alex Kokott kirjoittaa mielenkiintoista blogia valokuva-automaateista ja kampanjoi automaattien säilyttämiseksi mm. Lontoossa ja Berliinissä. Alex kiteyttää hyvin Amelia's Magazinen haastattelussa sen, miksi automaattikuvat ovat edelleen suosittuja. "It's one moment, one photo and it can't be replicated. No negative, no back up, just like real life."

Käteen jäi neljä melko järkyttävää kuvaa itsestäni ja hullaannus valokuva-automaattikulttuuria kohtaan. En malta odottaa, että pääsen Berliinin testaamaan aitoja vanhanajan automaatteja! Loppukevennykseksi automaattikuvausta ruotsalaiseen tyyliin.

Seuraavaksi Tiina lähtee hankkimaan pohjarusketusta kesää varten solariumista. Saa nähdä, muuttuuko ihon väri ekakertalaisella!

Graffitien maalaaminen on vaikea taiteenlaji

Graffitien maalaaminen ilman lupaa on Suomessa laitonta. Onneksi nykyään jo useilla paikkakunnilla on laillisia graffitiseiniä, joille saa vapaasti käydä taiteilemassa mitä mielii. Helsingin Suvilahdesta löytyy tällainen seinä, jonne käydään päivittäin (ainakin kesällä) maalailemassa uusia graffiteja.

Kun kerroin eräälle ystävälleni olevani menossa maalaamaan graffiteja, hän innostui ideasta ja päätti lähteä mukaani. Helpotuin, sillä yksin maalailu olisi ollut ankeaa. Suuntasimme siis aurinkoisena lauantaina kohti Suvilahtea mukanamme rautakaupasta hankitut spraymaalit.

Paikalla oli kymmenkunta muutakin graffititaiteilijaa.

Pitkä seinä oli täynnä hienoja graffiteja. Ajatus niiden päälle maalaamisesta pelotti, sillä ekakertalaisina emme voineet taata teostemme yhtä tasokasta laatua. Löysimme onneksi kohdan, jossa oli vain epämääräisiä töherryksiä ja päätimme valloittaa sen. Pääasiassa seinän maalaukset olivat kuitenkin todella hienoja, toisin kuin usein katukuvassa näkyvät laittomat töherrykset.

Helsingin kaupunki aloitti vuonna 1998 Stop töhryille -kampanjan, jonka tarkoituksena on siistiä niin sanottu katutaide kaupungin katukuvasta. Projektiin on syynätty useita miljoonia euroja rahaa. Tavallaan ymmärrän projektin tarkoituksen pitää kaupunki siistinä, mutta mielestäni tyylikkäät graffitit ennemminkin piristävät kuin pilaavat katukuvan. Töhryjäkin on välillä kiva bongailla, mutta esimerkiksi rasistiset tai loukkaavat mielenilmaukset pitäisi mielestäni siistiä. Suvilahden laillisen seinän kerrotaan kuitenkin viime vuosina vähentäneen laittomia tuherruksia. Vuonna 2010 kampanjan nollatoleranssipolitiikkaa höllennettiin ja Suvilahden seinä valittiin vuoden helsinkiläiseksi kulttuuriteoksi.

Kohtasimme ensimmäisen vastoinkäymisen heti alussa: miten spraymaalipurkki avataan? Kannen ohjeen mukaan avaamiseen käytetään ruuvimeisseliä. No, oletettavasti emme olleen varautuneet meisseleillä, joten käytimme fyysistä voimaa! Pienen taistelun jälkeen onnistuimme. Onneksi, sillä avun pyytäminen kokeneemmilta olisi ollut noloa. Pienen suunnittelutuokion jälkeen sitten vain maalipurkki käteen ja sprayaamaan!

Kuvioiden maalaaminen vaati tarkkaa keskittymistä.

Harmiksemme meillä ei ollut mukanmme peiteväriä, kuten lähes kaikilla muilla läsnäolijoilla. Peiteväriä käytetään peittämään jo seinällä oleva teos, jotta omalle graffitille saa tasaisen pohjan. Jouduimme siis tuhlaamaan maalejamme saadaksemme jossain määrin järkevän taustan teoksillemme. Mutta taustan maalaaminen oli hyvää harjoitusta spraypurkin käsittelylle.

Jos graffiteja meinaa tosissaan maalata, en suosittele rautakaupan värejä! Ensinnäkin, ne eivät peitä kunnolla alla olevia maaleja. Toiseksi, niiden suuttimet tuhrivat vähän minne sattuu ja kolmanneksi, maalaaminen on miltei mahdotonta ilman valumajälkiä. Ja vielä viimeiseksi rautakaupan värivalikoima on melko kehno. Vastavuoroisesti suosittelen ottamaan mukaan kumihanskan, sillä maalilla on taipumus sotkea sormet. Tähän olimme onneksi osanneet varautua. 

Hyviä graffitien maalaamiseen tarkoitettuja spraymaaleja saa useista verkkokaupoista. Verkkokaupat tarjoavat myös erilaisia suuttimia, joilla voi määritellä suihkun leveyttä ja voimakkuutta. Verkossa hintakin on edullisempi, noin neljä euroa purkki (omista pulitimme kuutisen euroa). Kaikilla muilla oli parikymmentä ammattimaista purkkia mukanaan, joten oli hieman orpo olo kahden rautakauppapurkin kanssa.

Piti tietenkin kertoa, ettei meillä ollut aiempaa kokemusta graffiteista.

Amatöörimäisistä varusteistamme huolimatta maalailu oli ihan mahtavaa! Tuli jotenkin todella vapautunut tunne, kun sai suihkia maalia pitkin seinää. Ja kun onnistui saamaan aikaiseksi suoran viivan ilman valumia, tunsi olonsa voittajaksi. Kun olimme miltei valmiita kohdallemme pysähtyi autollinen ehkä hieman kokeneempia graffitittaiteilijoita. "Hei tytöt, ai eka kerta? Hyvää biisonii!", huusi poika etupenkiltä. Alan slangi ei ollut täysin hallussa vielä, mutta oletan sen olleen kohteliaisuus. Huikkasimme takaisin, että aiotaan ruveta käymään täällä useamminkin.

Tällaisen taideteoksen saimme aikaan.

Loppujen lopuksi olimme todella tyytyväisiä ensimmäiseen graffitiimme. Kulutimme kaksi purkillista maalia aivan loppuun, joten viimeistely jäi hieman puolitiehen. Varusteillamme emme olisi pystyneet parempaan. Ikäväkseni sain kuulla, että jo samana iltana teoksemme päälle oli tuhrittu, ystävääni lainaten, "tekotaiteellinen hölynpöly".

Käteen jäi tyytyväinen olo omasta taideteoksesta ja hillitön into lähteä uudestaan parempien varusteiden kera! Suuntaamme siis pikimmiten verkkokauppaan haalimaan uusia maaleja ja suuttimia, ja luomme sellaisen taideteoksen, jota ei niin vain töhritä!

Seuraavaksi Jenni selvittää passikuva-automaattien mysteerin ja menee itsekin kuvattavaksi. 

Dyykkaus on kivempaa kuin kaupassa käynti

Huonoja uutisia kiljupäivitystä odottaneille! Vappukiljut jäi tekemättä, sillä kiljun keittäminen osoittautui suorastaan rakettitieteeksi ainakin kaikenmaailman nettisivujen ja keskustelupalstojen reseptien perusteella. Vietin useammankin illan kaupungilla metsästäen mitä kummallisempia kiljuhifistelyvälineitä, ettei juomasta tulisi viinietikkaa, metanolia tai räjähtävää pommia. Ja minä kun olin ymmärtänyt, että hommaan riittäisi ämpäri, pala pullahiivaa, pussillinen sokeria sekä muutama hedelmä, jotta keittely olisi lainmukaista. Ongelman ydin taisi olla kiljuasiantuntijan puuttuminen. 

Kiljumaistajaiset ovat siis jäissä toistaiseksi, mutta pääsinpäs kokeilemaan vieläkin huikeamman ekan kerran. Lähdin kahden kaverini mukaan dyykkausreissulle porilaisten ruokakauppojen takapihoille. Ajankohta oli melko hassu, sunnuntaikeskipäivä. Olin aina ajatellut, että dyykkarit liikkuvat iltamyöhään pimeässä, mutta aikatauluongelmista johtuen roskistenkaivelun voi näköjään hoitaa auringonpaisteessakin, kun kerran kohdalle sattui pyhäpäivä.

Dyykkaus tarkoittaa roskiksista tavaran keräilyä omaan käyttöön. Dyykkausta on siis yhtälailla pullojen keräily roskiksista, roskalavojen penkominen kuin lukemisen ottaminen paperinkeräysastioista. Syömäkelpoista ruokaa voi dyykata ruokakauppojen ja ravintoloiden roskiksista. Suomessa toiset dyykkaavat ruokaa pakon edessä, toiset rahaa säästääkseen ja protestoidakseen samalla tätä kulutusyhteiskuntaa vastaan, jossa syömäkelpoista ruokaa kuskataan surutta kaatopaikalle.

Olen aina pitänyt dyykkareita fiksuina tyyppeinä. Ilmaista safkaa ilman hiilijalanjälkeä. Luotan ruuan syömäkelpoisuuden suhteen omiin aisteihini, enkä kammoksua viimeistä myyntipäivää. Voi olla, että oma laiskuus ja kaupasta ruokansa ostava lähipiiri ovat vaikuttaneet siihen, etten ole päätynyt kaivelemaan ruokakauppojen roskiksia. Dyykkavien tuttujen huikeat kertomukset suurista herkkulöydöistä ovat tosin painuneet mieleen.

Aloitimme dyykkauskierroksen kaupasta, jonka roskiksista kaverini ovat löytäneet lähes aina ison saaliin. Kävelimme muina miehinä roskiskatokseen ja liikkeemme tallentuivat roskisten yllä olevaan valvontakameraan. Tämä ei minua haitannut, sillä roskisten kaivelu ei ole laitonta. Kameranauhaakaan tuskin katsotaan ellei siihen ole jotain aihetta. Kaupan kahdesta roskiksesta toinen oli täynnä kukkia ja toinen tyhjä lihatiskin haisevia jämiä lukuun ottamatta. Pengoimme jokaiselle kotiin vietäväksi kukkakimput, mutta mitään syömiskelpoista laatikosta ei löytynyt. Liha ja kala olivat olleet liian kauan lämpimässä. Hunajamelonit vihersivät. 

Ensimmäinen roskis tarjosi kukkia äidin kahvipöytään.

Jatkoimme ruuanetsintää ja jouduimme tarkistamaan yhteensä viiden kaupan roskikset, joista jokainen oli harmiksemme lukittu. Monet ruokakaupat noudattavat nykyään Päivittäistavarakauppa ry:n suositusta, jonka mukaan myymälöiden tulisi mahdollisuuksien mukaan estää dyykkaaminen, sillä "jäteastioissa olevien elintarvikkeiden turvallisuutta ei voida taata". En kyllä ymmärrä, miksi kukaan olettaisi kaupan olevan vastuussa "roskien" syömäkelpoisuudesta. 


Toiset kaupat väittävät dyykkareita varkaiksi, koska ruokaa haetaan roskiksesta ilmaiseksi ja kaupasta ostaminen vähenee. Ymmärrän toki pointin, etteivät kaupat pyörisi, jos kaikki dyykkaisivat, mutta miten pois heitetyllä tavaralla voi olla omistaja? Myös jäteyhtiöiden väitetään pitävän dyykkareita vihollisinaan, koska jätekuorman pienentyminen on heidän tuloistaan pois. Aika itsekeskeistä sanon minä.

Tämä oli tuttu näky useamman kaupan pihalla.

Seitsemäs kauppa tärppäsi. Paikallinen pikkukauppa oli ovelasti piilottanut roskiksensa peltiaidan taakse. Aidan välissä oli kuitenkin pienen ihmisen mentävä väli, josta pääsimme pujahtamaan sisään. Roskikseen kurkistaminen oli vähintään yhtä jännää kuin aarteenmetsästys. Ei kaupan hyllyjen välissä saa näin suurta onnistumisen iloa! "Jippii täällä on viiliä ja mehua!"

Päivän saalis oli sopiva piknikille.

Ekakertadyykkareille suosittelen asianmukaista varustusta. Hanskat ja vaatteet, jotka voivat huoletta likaantua helpottavat tonkimista. Itse jatkoin matkaa roskiksilta suoraan sukulaisten pääsiäispäivällisille, että onnistuu se dyykkaus siivostikin. Tytöt jatkoivat herkkujen kanssa piknikille ja hyvää oli ollut. Roskiskatoksessa oli viileä, niin maitotuotteetkin olivat pysyneet hyvinä. Otollisin aika dyykkaukselle olisi tietenkin illalla heti kauppojen suljettua. 

Dyykkausta harrastavan kaverini ainoa ruokamyrkytys on tullut kaupasta ostetusta tuotteesta, eikä dyykattu ruoka ole ikinä aiheuttanut vatsanvääntöä. Kaverini pitävät dyykatun ruuan syömistä melkeinpä vaarattomampana kuin kaupasta ostetun, sillä dyykattu ruoka tulee tarkistettua aina huolellisesti ennen syömistä. Kaupasta ostettua ei tajua kyseenalaistaa.

Kananmunat päätyivät toisen kaverin äidin jääkaappiin ja mehun otin itse mukaan. Pahat roskishajut sain pois mehupurkista huuhtelemalla. Hyvin näytti äidille ja siskollekin maistuvan, vaikka siskolle ei kerrottukaan heti mehun alkuperää. Kukkakimppukin kelpasi äidin pöydälle.

Käteen jäi ilmaiset piknikherkut ja iloinen mieli. Innostuin dyykkailusta niin, että olen jo suunnitellut ylipuhuvani jonkun kaverin Helsingissäkin seuraavalle dyykkausreissulle mukaan. Vinkkejä innokkaille löytyy dyykkareiden keskustelupastalta.

Seuraavaksi Tiina lähtee Suvilahteen etsimään graffitinmaalausseuraa tavoitteenaan saada itsekin tuhraistua jokin merkki seinään.